Liègessâ oli puhjennut kapina. Théroigne tahtoi auttaa synnyinseutuaan. Leopoldin kätyrit vangitsivat hänet matkalla, ja puolitoista vuotta hän oli istunut Itävallan vankiloissa.
Oliko hän karannut? Oliko hänet vapautettu? Oliko hän sahannut poikki rautaristikot? Oliko hän lahjonut vartijan? Kaikki se on yhtä hämärää kuin hänen elämänsä alku, hirveää kuten sen loppukin.
Kuinka tahansa, hän oli palannut. Hän oli nähtävissä. Rikkaitten rakastajattaresta oli tullut rahvaan ilotyttö. Ylimystö oli antanut hänelle kullan, jolla hän osti terävät säilät ja hienotakeiset pistoolit iskeäkseen niillä vihollisiinsa.
Rahvas tunsi hänet ja tervehti häntä raikuvin huudoin.
Kaunis Théroigne tuli hyvään aikaan, sopivaan asuun puettuna,
seuraavan päivän veriseen juhlaan.
Saman päivän illalla kuningatar näki hänen ratsastavan
Feuillants-pengermällä. Kaunotar kiiti Bastiljin aukiolta
Champs-Elyséesille, rahvaan kokouksesta isänmaalliseen juhlaan.
Tuileriein ullakkokerroksesta, jonne kuningatar huudot kuullessaan oli noussut, hän näki katetut pöydät. Viini virtasi vuolaana, isänmaalliset laulut kajahtelivat, ja aina kun kohotettiin malja kansalliskokoukselle, Girondelle ja vapaudelle, vieraat puivat nyrkkiä Tuilerieille.
Näyttelijä Dugazon lauloi kuninkaasta ja kuningattaresta sepitettyjä renkutuksia, ja palatsiin saakka kuningas ja kuningatar voivat kuulla suosionosoitukset, jotka seurasivat jokaista kertosäettä.
Keitä olivat nämä pöytävieraat?
Marseillesta eilen saapuneita liittolaisia, jotka Barbaroux oli tuonut.