Kellon käydessä yhtätoista aamupäivällä tämä suunnaton joukko lähti
liikkeelle jonkun tuntemattoman miehen tuomasta komennuksesta.
Bastiljista lähdettäessä siinä oli arviolta kaksikymmentätuhatta
miestä.
Tämä joukko oli villi, eriskummainen, hirveä nähtävyys.
Santerren johtama pataljoona oli parhaiten järjestetty. Siinä näki kosolta sotilaspukuja ja jonkun määrän kivääreitä ja pistimiä. Mutta molemmat toiset osastot olivat rahvaan armeijaa, ryysyistä, kalpeaa, kuihtunutta joukkoa, neljän nälkävuoden laihduttamaa. Näistä neljästä vuodesta oli kolme kulunut vallankumouksen merkeissä.
Sellaisesta kuilusta tämä armeija oli peräisin.
Eipä senvuoksi näkynytkään univormuja eikä kiväärejä. Riekaleisia nuttuja, reikäisiä puseroita, eriskummaisia aseita, jotka oli siepattu ensimmäisenä kiukun hetkenä, ensimmäisessä puolustuskuumeessa, piikkejä, hankoja, taittokärkisiä keihäitä, kahvattomia miekkoja, pitkiin sauvoihin sidottuja puukkoja, piilukirveitä, muurausvasaroita, suutarinveitsiä — sellainen oli ulkoasu ja aseistus.
Lippunaan se kuljetti hirsipuuta, josta punoksen varassa heilui kuningatarta muka esittävä nukke; — häränpää, jonka sarviin oli sitaistu paperiliuska riettaine kirjoituksineen; — vasikansydän, joka oli lävistetty heinähangon piikillä ja jonka otsikkokirjoituksena oli: Ylimyssydän!
Lippujakin sentään oli. Niihin oli töherretty:
Asetusten vahvistus tai kuolema!
Isänmaalliset ministerit kutsuttava takaisin!
Vapise, tyranni, hetkesi on lyönyt!
Joukko jakaantui Saint-Antoine-kadun kulmassa.