Ne, jotka olivat tehneet tapahtumista johtopäätöksiä, olivat
arvostelleet Ludvig XVI:tta sen mukaan, mitä huhu tiesi hänestä
kertoa. He muistelivat, kuinka kuningas oli paennut Varennesiin
lakeijaksi pukeutuneena, ja puhelivat:
»Kuullessaan ensimmäisen melun Ludvig piiloutuu johonkin kaappiin, pöydän alle, verhon taakse. Tarvitsee vain sohaista miekalla, ja hänestä selvitään, ja sitten voi sanoa kuin Hamlet, joka luullen surmanneensa Tanskan tyrannin huudahti: 'Rotta!'»
Mutta nyt olikin käynyt ihan toisin. Milloinkaan kuningas ei ollut esiintynyt näin tyynesti, tekisi mieli sanoa, näin suurpiirteisesti.
Solvaus oli ollut tavaton, mutta se ei ollut kohonnut hänen alistumisensa tasalle. Hänen arkailevaa lujuuttaan, jos sellaisesta voi tässä puhua, oli tarvinnut ärsyttää, ja tässä ärtymystilassa se oli jäykistynyt kovaksi kuin teräs. Äärimmäisen pulan kannustamana hän oli kalpenematta viisi tuntia katsellut kuinka kirveet välähtivät hänen päänsä päällä, ja piikit, sapelit ja pistimet uhkasivat lävistää hänen rintansa. Kymmenessä mitä verisimmässä taistelussa ei ketään kenraalia voisi uhata sellainen vaara, jota kuningas uhitteli tämän kapina-aallon vyöryessä hitaasti hänen editseen! Théroignet, Saint-Huruget, Lazouskit, Fournierit, Verrierèt, kaikki nuo tottuneet murhaajat olivat lähteneet liikkeelle vakain aikein surmata hänet, ja silloin tämä odottamaton hengen ylevyys, joka oli kohonnut myrskyn yläpuolelle, oli kirvoittanut puukon heidän kädestään. Ludvig XVI oli kestänyt kilvoituksen. Kuninkaallinen Ecce homo oli näyttänyt otsaa, jota punainen myssy peitti, kuten Jeesuksen otsaa orjantappurakruunu. Ja kuten Jeesus kesken häväistystä ja pahoinpitelyä oli sanonut: »Minä olen teidän vapahtajanne!» samoin Ludvig XVI oli kesken solvauksia ja herjauksia lausunut yhtenään: »Minä olen teidän kuninkaanne!»
Niin oli käynyt. Murtaessaan auki Tuileriein portit vallankumouksen ajatus oli luullut tapaavansa kuninkuuden voimattoman ja vapisevan varjon, ja suureksi kummakseen se kohtasikin keskiaikaisen uskon, uhmaavana ja elävänä! Ja hetken seisoi vastakkain kaksi maailmankatsomusta, toinen syrjään painumaisillaan, toinen sijalle nousemassa; se oli jotakin hirveää, ikäänkuin taivaalla nähtäisiin yhtaikaa kaksi aurinkoa, toinen nousemassa ennenkuin toinen on ehtinyt laskea! Mutta molemmat loistivat yhtä mahtavasti ja kirkkaasti, kansan vaatimuksessa oli yhtä lujaa uskoa kuin kuninkuuden vastustuksessa.
Rojalistit olivat haltioissaan. Voittohan oli heidän.
Kuningas, jota yhä pakotettiin tottelemaan kansalliskokousta ja joka oli ollut valmis vahvistamaan toisen kahdesta asetuksesta, sovellutti kielto-oikeutensa molempiin, sillä hän tiesi, ettei vaara olisi suurempi, vaikka hän kumoaisi molemmatkin.
Tänä kohtalokkaana kesäkuun 20 päivänä kuninkuus oli muuten vaipunut niin syvälle, että se tuntui tavanneen jo kuilun pohjan ja että sen täytyi siitä lähtien nousta.
Ja tilanne näytti tosiaankin kehittyvän siihen suuntaan.
Kesäkuun 21 päivänä kansalliskokous päätti, ettei kansankokouksia enää sallittaisi tulliporttien sisäpuolella. Siten paheksuttiin edellisen päivän mellakkaa, tai enemmänkin, se tuomittiin.