XIX
Vergniaud puhuu
Jo oli aikakin Vergniaudin tehdä päätös. Vaara kasvoi sekä ulkona että
sisällä.
Ulkona, Regensburgissa, lähettiläsneuvosto oli yksimielisesti
kieltäytynyt ottamasta vastaan Ranskan ministeriä.
Englanti, joka nimitti itseään Ranskan ystäväksi, varusteli
suunnatonta armeijaa.
Keisarikunnan ruhtinaat, jotka kerskuivat äänekkäästi puolueettomuudellaan, opastelivat salaisesti vihollista sopiviin asemiin.
Badenin herttua oli päästänyt itävaltalaiset Kehliin, penikulman päähän Strassburgista.
Flandriassa olivat asiat vieläkin hullummin. Luckner, iäkäs, itsepäinen sotakarhu, vastusteli kaikkia Dumouriezin suunnitelmia, ja tämä oli kuitenkin ainoa mies, joka Ranskalla oli panna vihollista vastaan. Jollei hän ollutkaan nerokas, oli hän kuitenkin älykäs.
Lafayette oli hovin puolella, ja hänen viimeinen tekosensa oli osoittanut selvästi, ettei kansalliskokouksen, toisin sanoin Ranskan, sopinut luottaa häneen.
Biron, urhea ja vakaa mies, ensimmäisten vastoinkäymisten lannistamana, ajatteli vain puolustussotaa.