»Isänmaa on vaarassa!»
Se oli hirveä huuto ja pani kaikki sydämet värähtämään. Se oli kansan, isänmaan, Ranskan tuskanhuuto. Se oli kuin äiti, joka kuolinvuoteellaan huutaa: »Apuun, lapseni!»
Ja tunti tunnilta jyrähti Pont Neufiltä tykki, ja Arsenaalista vastasi siihen kaikuna toinen jyrähdys.
Kaikille Pariisin isoille toreille — Notre Damen aukio oli keskus — oli pystytetty amfiteatterin tapaisia rakennuksia vapaaehtoisten merkitsemistä varten. Näiden amfiteatterien keskellä oli kahden rummun varassa leveä lauta, joka toimitti kirjoituspöydän virkaa. Aina kun amfiteatterin permanto liikahti, voihkaisivat rummut kuin etäisen myrskyn tohahdus.
Amfiteatterin ympärille oli pystytetty telttoja, joiden yllä liehui kolmiväriviirejä ja tammenlehvistä kiedottuja seppeleitä.
Vyöhytkoristeisia virkailijoita istui pöytien ääressä. Sitä mukaa kuin merkitseminen edistyi, antoivat he todistuksen jokaiselle ilmoittautuneelle.
Amfiteatterin sivuilla oli kaksi tykkiä. Kaksoisportaitten juurella soittokunta kajautteli sotamarsseja. Telttoja ympäröi rivi asestettuja kansalaisia.
Se oli sekä suurenmoista että hirveätä. Kaikkialla mielet olivat isänmaallisen hurmion lumoissa. Kaikilla oli kiire päästä ilmoittautumaan. Vartijat eivät kyenneet pidättelemään tunkeilevaa joukkoa, ja yhtenään heidän rivinsä puhkaistiin.
Amfiteatterin portaat — toisia pitkin mentiin sisälle, toisia ulos — eivät riittäneet, niin leveät kuin ne olivatkin. Kukin meni sisälle mistä pääsi, niiden auttamana, jotka jo olivat perillä. Kun ilmoittautuneen nimi oli kirjoitettu, sai hän kuitin ja hypähti maahan ylpeästi huutaen, heiluttaen todistustaan ja laulaen Käy päinsä. Sitten hän kävi suutelemaan tykkejä, kutakin erikseen.
Ranskan kansa kihlautui siinä sen kaksikolmatta vuotta kestävän sodan kanssa, joka ei aikalaisilleen tuottanutkaan vapauden voittoa, mutta merkitsi tulevaisuudelle koko maailman vapautta.