Sergentilla oli taiteilijan mielikuvitusta ja aito ranskalainen sydän.
Hän tunsi, että tuon nuoren miehen huuto oli koko Ranskan huuto.
»Panis», sanoi hän toverilleen, »olkaamme varuillamme. Jos tuo nuori mies surmaa itsensä, syytetään meitä hänen kuolemastaan.»
»Mutta jos luovutamme panokset vastoin kieltoa, panemme oman päämme alttiiksi.»
»Välipä sillä! Minä luulen hetken tulleen, jolloin voimme panna päämme alttiiksi», sanoi Sergent. »Kuinka tahansa, kukin vastatkoon itsestään. Minä uskallan pääni, sinä voit olla noudattamatta esimerkkiäni.»
Hän kirjoitti määräyksen, että marseillelaisille oli annettava ammuksia, ja varmensi määräyksen nimellään.
»Anna tänne!» sanoi Panis, kun Sergent oli lopettanut.
Ja hän kirjoitti nimensä Sergentin nimen viereen.
Siitä lähtien voitiin olla rauhassa. Kun marseillelaiset saisivat ammuksensa, eivät he sallisi surmata itseään puolustautumatta.
Ja elokuun 6 päivänä kansalliskokous sai aseellisilta marseillelaisilta tulta suitsevan kirjelmän. Kansalliskokous ei ainoastaan ottanut vastaan anomusta, vaan päästi anojat istuntosaliin.
Kansalliskokous pelkäsi niin kauheasti, että ryhdyttiin keskustelemaan, eikö siirryttäisi maaseudulle. Vergniaud yksin vastusti. Miksi? Vergniaud halusi kukaties jäädä Pariisiin saadakseen olla lähellä kaunista Candeillea? Mutta älkäämme välittäkö syystä.