Tähän ullakkohuoneeseen rouva Duplay oli pannut miehensä apulaisen sijoittamaan ihan uudet kuusipuiset hyllylaudat vuokralaisen kirjoja ynnä papereita varten.
Kirjoja oli niukanlaisesti. Racinen ja Jean-Jacques Rousseaun teokset olivat tämän ankaran jakobiinin koko kirjasto. Paitsi näitä kahta kirjailijaa Robespierre ei lukenut juuri muuta kuin Robespierreä.
Muille hyllylaudoille olikin kasattu hänen asianajajana laatimiaan muistiinpanoja ja tribuunina pitämiään puheita.
Huoneen seinille oli ripustettu kaikki muotokuvat, jotka intomielinen rouva Duplay suinkin oli voinut hankkia. Tämän suurmiehen tarvitsi siis vain ojentaa kätensä voidakseen lukea Robespierreä ja kääntää päätänsä nähdäkseen joka puolella Robespierren.
Tähän pyhättöön, tabernaakkeliin, »kaikkein pvhimpään» Barbaroux ja
Rebecqui opastettiin.
Kukaan muu kuin tämän kohtauksen todistajat ei olisi voinut sanoa, kuinka ovelan taitavasti Robespierre kehitteli keskustelua. Ensin hän puheli marseillelaisista, heidän isänmaallisesta mielialastaan ja siitä pelosta, että ylevimmätkin tunteet voisivat hairahtua liioitteluun. Sitten hän puhui itsestään, palveluksistaan, joita hän oli tehnyt vallankumoukselle, ja kuinka järkevän hitaasti hän oli johtanut sen kehitystä.
Mutta, — jatkoi hän, — eikö olisi jo aika lopettaa vallankumous? Eikö ollut jo koittanut hetki, jolloin kaikkien puolueitten olisi yhdyttävä ja valittava keskuudestaan kansanomaisin mies, jonka käsiin uskottaisiin vallankumouksen jatkuva johto?
Rebecqui ei sallinut hänen jatkaa pitemmälle.
»Ahaa, kyllä huomaan, niihin sinä tähtäät, Robespierre!»
Robespierre säpsähti kuin olisi nähnyt edessään käärmeen, pää syöksyyn valmiina.