Kolme taattua miestä, kolme kokenutta päällikköä oli kuningattaren lähellä: Maillardot sveitsiläisineen, d'Hervilly, joka komensi Ludvig pyhän järjestön ritareita ynnä perustuslaillista kaartia, ja Mandat, kansalliskaartin ylikomentaja, joka lupasi kuningattarelle kaksikymmentä tuhatta päättäväistä, uskollista miestä.
Elokuun 8 päivänä illan lähetessä muuan mies pyrki palatsin alueelle. Kaikki tunsivat tämän miehen. Hän pääsi siis vaikeuksitta kuningattaren huoneistoon saakka. Se oli tohtori Gilbert, ja hänen ilmoitettiin saapuneen.
»Astukaa sisälle!» kehoitti kuningatar kuumeisella äänellä.
Gilbert noudatti kehoitusta.
»Ah, tulkaa, tulkaa, tohtori! Olen niin onnellinen, kun saan tavata teidät!»
Gilbert kohotti katseensa häneen. Marie-Antoinetten koko olemuksesta säteili sellaista iloa ja tyytyväisyyttä, että tohtoria puistatti. Hän olisi mieluummin nähnyt kuningattaren kalpeana ja masentuneena kuin noin kuumeisena ja elämänhaluisena.
»Madame», sanoi hän, »huomaan tulleeni liian myöhään tai sopimattomalla hetkellä».
»Päinvastoin, tohtori», vastasi kuningatar hymyillen — sen ilmeen hänen suunsa oli miltei unohtanut — »te saavutte oikealla hetkellä ja olette hyvin tervetullut. Saatte nähdä jotakin, mitä olen jo kauan halunnut näyttää teille — saatte nähdä kuninkaan oikeana kuninkaana.»
»Pelkään, madame», sanoi Gilbert, »että itse erehdytte ja että te näytätte pikemminkin palatsin komentajan kuin kuninkaan».
»Herra Gilbert, mahdollista on, ettemme käsitä toisiamme kuningasvallan vertauskuvaa koskevassa kysymyksessä yhtään paremmin kuin muissakaan asioissa… mutta minun käsittääkseni kuningas ei ole ainoastaan mies, joka sanoo: 'Minä en tahdo!' vaan ennen kaikkea mies, joka sanoo: 'Minä tahdon!'»