»No, tulkaa siis!» kehoitti kuningatar.
Hän opasti Gilbertin huoneen keskimmäisen ikkunan ääreen, joka oli Carrousel-aukion puolella ja josta näki, ei sitä suunnatonta pihaa, joka nykyisin peittää palatsin koko julkisivun edustan, vaan ne kolme muurien ympäröimää pikku pihaa, jotka silloin vielä olivat käytännössä ja joista Flora-paviljongin puolella olevaa sanottiin Prinssien pihaksi, keskimmäistä Tuileriein pihaksi ja Rivoli-kadun sivulla olevaa Sveitsiläispihaksi.
»Katsokaa!» sanoi kuningatar.
Gilbert huomasi, että muureihin oli puhkaistu kapeita ampuma-aukkoja, joista varusväki voisi lähettää luotituiskun ryntääjiä vastaan.
Ja jos tämä ensimmäinen rintavarustus murrettaisiinkin, vetäytyisi varusväki, ei ainoastaan palatsiin, josta portti vei jokaiseen äsken mainittuun pihaan, vaan myöskin molempiin kylkirakennuksiin, joten niitä isänmaanystäviä, jotka uskaltaisivat tunkeutua pihoihin, voitaisiin ampua kolmelta taholta.
»Mitä arvelette, herra Gilbert?» kysyi kuningatar. »Neuvotteko yhä Barbarouxia ja hänen viittäsataa marseillelaistansa ryhtymään valtausyritykseen?»
»Jos minun neuvoni merkitsisi jotakin heidänlaisilleen kiihkomielisille miehille, esittäisin heille saman pyynnön, jonka esitän teillekin. Teille minä sanon: älkää odottako hyökkäystä! Heille minä sanoisin: älkää hyökätkö!»
»Ja silti he pysyisivät päätöksessään?»
»Kuten tekin omassanne, madame. Ah, ihmisyyden pahin onnettomuus on, että alati pyydetään neuvoja, joita ei kumminkaan noudateta!»
»Unohdatte, herra Gilbert», sanoi kuningatar hymyillen, »ettei teiltä ole pyydetty neuvoja…»