»Kyllä, herra Danton.»
»Ja te saavuitte…?»
»Kello kymmenen illalla. Kyselin herra Billotia. Minulle sanottiin, että hän oli varmaankin Saint-Antoinen esikaupungissa herra Santerren luona. Kävin herra Santerren asunnossa, mutta siellä sanottiin, ettei häntä ollut nähty ja että löytäisin hänet kenties jakobiini-kerhosta Saint-Honoré-kadun varrella. Jakobiinikerhossakaan ei häntä ollut nähty, ja minut neuvottiin kordelieri-kerhoon. Siellä minulle sanottiin, että menisin hakemaan häntä kaupungintalosta…»
»Ja kaupungintalostako löysitte hänet?»
»Sieltä, herra Danton. Hän mainitsi minulle teidän osoitteenne ja sanoi: 'Pitou, et suinkaan ole vielä väsynyt?' — 'En, herra Billot', vastasin. — 'Hyvä on, käväise sanomassa Dantonille, että hän on vetelys ja että me odotamme häntä.'»
»Saakeli!» huudahti Danton ja syöksyi vuoteeltaan. »Tämä poikanen saa minut häpeämään. Kas niin, hyvä ystävä, lähtekäämme!»
Hän syleili vaimoaan ja poistui Pitoun seurassa.
Hänen vaimonsa huoahti ja painoi päänsä nojatuolin selkää vasten.
Lucile luuli hänen itkevän ja sääli hänen syvää suruaan.
Mutta huomattuaan, ettei hän ollut liikahtanut pitkään aikaan, Lucile herätti Camillen. Sitten hän meni rouva Dantonin luokse: poloinen vaimo oli pyörtynyt.
Päivän ensimmäiset säteet tuikahtivat ikkunasta sisälle. Päivästä näytti tulevan kaunis, mutta taivas oli verenkarvainen. Se oli synkkä enne.