Kymmenen minuutin kuluttua ajutantti palasi. Hän ei ollut nähnyt tykkiä eikä kansalliskaartilaisia. Dauphine-aukio, Dauphine-katu ja Augustins-laiturikatu olivat yhtä autiot kuin Pont Neuf.
Mandat jatkoi matkaansa. Hänen olisi kenties pitänyt pyörtää takaisin palatsiin. Mutta ihmiset menevät, kunne kohtalo heitä työntää.
Kaupungintaloa lähestyessään hän tunsi joutuvansa kaupungin varsinaisen elämän keskukseen. Kuten eräissä ihmisruumiin salpautumistiloissa veri patoutuu sydämeen, muuttaen toiset elimet elottomiksi ja kylmiksi, samoin oli liike, elämä, lämpö, koko vallankumous keskittynyt Pelletier-laiturikadulle, Grève-torille ja kaupungintaloon, kansanelämän todelliseen tyyssijaan, Pariisiksi nimitetyn mahtavan ruumiin sydämeen.
Mandat pysähtyi laiturikadun kulmaan ja lähetti ajutanttinsa
Saint-Jeanin pylväskäytävään. Siellä kansa liikkui ihan vapaasti.
Kansalliskaarti oli kadonnut.
Nyt Mandat aikoi kääntyä takaisin. Mutta väkeä oli sulloutunut hänen taakseensa, se työnsi häntä kuin rantahylkyä kaupungintalon portaille päin.
»Jääkää te tänne», sanoi hän ajutantilleen, »ja jos minulle sattuu onnettomuus, rientäkää palatsiin ilmoittamaan asiasta».
Mandat antautui virran kuljeteltavaksi. Ajutantti, joka olkalapuistaan tunnettiin käskyläiseksi, jäi iaiturikadun kulmaan, missä kukaan ei häirinnyt häntä. Kaikki pitivät silmällä ylikomentajaa.
Jouduttuaan kaupungintalon isoon saliin Mandat näki edessään tuntemattomia ja ankarannäköisiä miehiä. Siinä oli itse kapina vaatimassa tiliä mieheltä, joka oli halunnut, ei ainoastaan vaikeuttaa sen kehittymistä, vaan lisäksi tukehduttaa sen jo syntymähetkellä.
Tuilerieissa hän oli kysellyt — muistettaneen hänen keskustelunsa
Pétionin kanssa. Mutta täällä kyseltiin häneltä.
Muuan uuden kommuunin jäsenistä — sen hirveän kommuunin, joka sitten tukehdutti lakiasäätävän kansalliskokouksen ja taisteli kansalliskonventin kanssa — astui esille ja sanoi kaikkien nimessä: