Tykkimiehet lähtivät paikoiltaan, syöksyivät kuningasta vastaan, heristivät nyrkkejään ja kiljuivat:
»Luuletko sinä, että me puolustaaksemme sinunlaistasi petturia ammumme omia veljiämme?»
Kuningatar veti kuninkaan taemmaksi.
»Kruununprinssi, kruununprinssi!» huusivat jotkut äänet. »Eläköön kruununprinssi!»
Kukaan ei vastannut tähän huutoon. Poloinen lapsi ei tullut esille oikealla hetkellä. Hän myöhästyi, kuten teatterikielessä sanotaan.
Kuningas palasi linnaan. Siitä tuli peräytymismatka; se muistutti pakoa.
Huoneessaan Ludvig vaipui lopen hengästyneenä nojatuoliin. Kuningatar pysähtyi ovelle pihtipieleen nojaten ja tapaillen katseellaan apua jostakin. Hän huomasi Charnyn, joka nojasi hänen huoneensa oven pihtipieleen, ja riensi kreivin luo.
»Ah, herra kreivi, kaikki on hukassa!» vaikeroi hän.
»Pahoin pelkään, madame», vastasi Charny.
»Voimmeko vielä paeta?»