Maailmassa on sellaisia onnettomasti rakennettuja henkilöitä, jotka epäonnistuvat kaikessa, mitä yrittävät, kun olosuhteet kerrankin ovat kääntyneet heitä vastaan. Sen sijaan että olisi voittanut puolelleen toisin ajattelevat Ludvig XVI näytti heitä lähestyessään osoittavan, kuinka niukkaa hohdetta sortumaisillaan oleva kuninkuus valaa miehen otsalle, kun hänellä ei ole lahjoja eikä voimaa.
Pihalla kuten huoneissakin rojalistit uhallakin huusivat kuninkaalle eläköötä, mutta samassa kajahti vastaukseksi: »Eläköön kansa!»
Ja kun rojalistit yrittivät väittää vastaan, huusivat isänmaanystävät:
»Ei, ei, ei ole muuta kuningasta kuin kansa!»
Miltei rukoilevalla äänellä kuningas puhui:
»Niin, lapseni, kansa ja kuninkaanne ovat nyt ja alati yhtä!»
»Tuokaa tänne kruununprinssi», kuiskasi Marie-Antoinette madame
Elisabethille. »Lapsen esiintyminen kenties hellyttää heidät.»
Kruununprinssiä mentiin noutamaan.
Sillaikaa kuningas jatkoi surullista joukkojen katselmusta. Hän sai onnettoman ajatuksen lähestyä tykistöä. Se oli virhe, sillä tykkimiehet olivat miltei kaikki tasavaltalaisia.
Jos kuningas olisi osannut puhua, jos hän olisi voinut saada nämä miehet kuuntelemaan, joiden vakaumus oli päinvastainen kuin hänen, olisi se vaikuttanut rohkealta teolta, kun hän näin uhmasi tykkejä, ja se teko olisi voinut onnistua. Mutta Ludvig XVI:n sanoissa ja eleissä ei ollut vakuuttavaa tehoa. Hän änkytti. Rojalistit halusivat suojata hänen hämminkiään yrittämällä jälleen turvautua onnettomaan huutoon: »Eläköön kuningas!» joka oli jo kahdesti epäonnistunut. Se huuto oli nyt vähällä aiheuttaa yhteentörmäyksen.