Neljän jäljelle jääneen vangin murha oli yksinkertaista teurastusta.
Heidän nimiään ei tiedetä.
Nämä yhdeksän ruumista raahattiin Vendôme-aukiolle, missä niiltä leikattiin pää. Päät pantiin piikkien kärkiin, ja niitä näyteltiin kaikkialla Pariisissa.
Illalla Suleaun palvelija osti kullalla isäntänsä pään, ja hänen onnistui lopulta löytää myöskin ruumis. Suleaun poloinen vaimo oli näet vaatinut haltuunsa miehensä rakkaita jäännöksiä voidakseen osoittaa niille viimeisen palveluksen.
Ennenkuin siis itse taistelu oli alkanutkaan, oli jo verta vuotanut kahdella taholla: kaupungintalon portailla ja Feuillants-pihalla.
Kohta näemme sen vuotavan Tuilerieissakin pisaroista oli paisumassa puro, purosta joki ja siitä oikea tulva!
Samaan aikaan kun nämä murhat suoritettiin, toisin sanoen kello kahdeksan ja yhdeksän välillä aamulla, marssi kymmenen-yksitoistatuhatta kansalliskaartilaista, jotka Barbarouxin hätäkello ja Santerren rumpu oli kerännyt koolle, Saint-Antoine-kadulla. He samosivat Saint-Jeanin kuulun pylväskäytävän kautta, joka edellisenä yönä oli ollut niin tarkoin vartioituna, ja vyöryivät Grève-torille.
Nämä kymmenentuhatta miestä tulivat pyytämään määräystä marssiakseen
Tuilerieihin.
Heidän annettiin odotella tunnin verran. Joukko selitti tämän viivyttelyn kahdella tavalla.
Odotettiin kenties myönnytyksiä palatsin taholta. Saint-Marceaun esikaupunki ei kukaties ollut vielä valmis eikä ilman sitä voitaisi lähteä liikkeelle.
Tuhatkunta piikkimiestä kävi kärsimättömiksi. Kuten aina, niin nytkin kehnoimmin asestetut osoittautuivat kiihkeimmiksi. He tunkeutuivat kansalliskaartilaisten rivien läpi sanoen tulevansa toimeen ilman näitäkin ja uhkasivat lähteä yksin valloittamaan palatsin.