Tämän temmellyksen aikana onnistui kahden vangin päästä pakoon.
Vanki, joka tuotiin murhattavaksi apotti Bouyonin jälkeen, oli entinen kuninkaan kaartilainen, nimeltä Solminiac. Hän puolustautui yhtä urheasti kuin hänen edeltäjänsä, ja hänen kuolemansa tulikin tuskallisemmaksi. Sitten murhattiin kolmas, jonka nimeä ei tiedetä. Suleaun vuoro tuli neljänneksi.
»Kas tuossa nyt on Suleausi!» sanoi muuan nainen Théroignelle.
Théroigne ei tuntenut Suleauta edes ulkomuodolta; hän oli luullut tätä miestä papiksi ja nimittikin häntä apotti Suleauksi. Kuin tiikerikissa hän syöksyi vangin kimppuun ja tarttui hänen kurkkuunsa.
Suleau oli nuori, urhea ja voimakas mies. Yhdellä nyrkiniskulla hän sinkosi Théroignen kymmenen askelen päähän, jäntevällä riuhtaisulla hän vapautui kolmesta neljästä ahdistajastaan, sieppasi sapelin murhaajiensa kädestä, ja kaksi ensimmäistä sivallusta kaatoi maahan kaksi vastustajaa.
Sitten alkoi hirveä taistelu. Kolmasti Suleau vapautui ahdistajistaan ja pääsi vähitellen etenemään, kunnes ehti äskeisen kohtalokkaan portin eteen. Mutta avatakseen hänen täytyi kääntyä, ja se silmänräpäys riitti hänen murhaajilleen: parikymmentä miekkaa lävisti hänen ruumiinsa.
Suleau kaatui Théroignen jalkoihin. Tämä sai julman ilon antaa hänelle viimeisen iskun.
Poloinen Suleau oli kahta kuukautta aikaisemmin mennyt naimisiin erään huomatun maalarin kauniin tyttären, Adèdle Halin, kanssa.
Suleaun taistellessa oli erään kolmannenkin vangin onnistunut karata.
Viides vanki, jonka murhamiehet raahasivat päävahdista ulos, sai joukon huudahtamaan ihastuksesta. Hän oli entinen kuninkaan henkikaartilainen, nimeltä Vigier. Häntä sanottiin yleisesti kauniiksi Vigieriksi. Hän oli yhtä urhea kuin kaunis, yhtä notkea kuin urhea ja hän taisteli kokonaisen neljännestunnin, kaatui kolmasti, nousi yhtä monasti, ja kaikilla pihan kivillä näkyi hänen vertansa, mutta myöskin hänen murhaajiensa verta. Lopulta hänet kuten Suleaunkin masensi ylivoima, ja hän suistui maahan.