»Sveitsiläiset! He ampuivat meitä, kun me pahaa aavistamatta veljeilimme heidän kanssansa!»
Santerre kääntyi puhuttelemaan toista ratsastajaa.
»Mitä arvelette, hyvä herra?» kysyi hän.
»Hitto!» vastasi hyvin saksanvoittoisesti toinen, ratsastaja, lyhyt vaaleaverinen mies, jonka tukka oli leikattu lyhyeksi. »Minä arvelen erään sotilaallisen sananparren mukaisesti, että sotilaan on riennettävä sinne, missä kiväärit paukkuvat ja tykki jyrisee. Lähtekäämme sitä ääntä kohden!»
»Mutta teidän joukossanne oli muuan nuori upseeri», virkkoi jalkamies eräälle pakolaiselle. »En näe häntä parissanne.»
»Hän kaatui ensimmäisenä, kansalainen edustaja. Se on perin valitettavaa, sillä hän oli urhea nuorukainen.»
»Niin, hän oli urhea mies!» myönsi lievästi kalveten se, jota oli puhuteltu kansanedustajaksi. »Hän oli urhea mies ja hänen kuolemansa kostetaan urheasti! Eteenpäin, herra Santerre!»
»Minun käsittääkseni, hyvä Billot», sanoi Santerre, »pitää näin vakavassa asiassa turvautua, ei ainoastaan rohkeuteen, vaan myöskin kokemukseen».
»Vallan oikein.»
»Ehdotan siis, että ylipäällikkyys uskotaan kansalaiselle Westermannille, joka on oikea kenraali ja Dantonin ystävä, ja minä lupaan totella häntä kuin halpa sotamies.»