Ja ensimmäisenä hän itse syöksyi maahan.
Mutta ennenkuin hänen neuvoaan ehdittiin noudattaa, kajahti komennus: »Laukaise!» Eteinen hulmahti täyteen savua ja sieltä tuiskahti luotisade kuin suunnattomasta haulipyssystä. Kiinteäksi sulloutunut väkijoukko — puolet hyökkääjien laumasta oli tunkeutunut pihalle — horjui kuin tuulen taivuttelema vilja ja kaatui sitten kuin sirpin leikkaama elo.
Tuskin kolmasosa jäi pystyyn, paetakseen sitten eteisestä ja kasarmista tuiskivan ristitulen ahdistamana.
Ampujat olisivat surmanneet toisensa, ellei heidän välissään olisi ollut tätä paksua ihmisverhoa.
Verho hajaantui isoiksi riekaleiksi. Neljäsataa miestä virui maassa ja niistä kolmesataa kuolleina. Sata enemmän tai vähemmän kuolettavasti haavoittunutta vaikeroi ja yritti nousta jaloilleen, mutta heti he vaipuivat takaisin maahan. Eräiltä osiltaan tämä ruumiskenttä liikkui kuin rantaan vyöryvä laine. Sitä liikettä oli hirveä katsella!
Sitten vähitellen liike taukosi, ja lukuunottamatta eräitä itsepäisiä, jotka yhä halusivat elää, kaikki kävi liikkumattomaksi ja äänettömäksi.
Pakenevat hajaantuivat Carrousel-aukiolle ja sieltä osa laiturikaduille, osa Saint-Honoré-kadulle huutaen: »Apuun, meitä surmataan!»
Lähellä Pont Neufiä he tapasivat pääarmeijan, jota komensi kaksi ratsumiestä. Heidän seurassaan oli jalkamies, joka niinikään näytti kuuluvan päällystöön.
»Ah, herra Santerre», huusivat pakolaiset tuntiessaan toisen ratsastajan Saint-Antoinen oluenpanijaksi, jonka helposti tunnettavaa jättiläisruhoa tällä kertaa kannatteli jyhkeä flaamilainen hevonen. »Ah, herra Santerre, apuun! Veljiämme murhataan!»
»Kuka murhaa!» kysyi Santerre.