Heti katsoivat kansalliskaartilaiset olevansa vapaat valastaan ja poistuivat melkein kaikki. Jotkut aatelismiehet seurasivat heitä, sillä he pitivät tarpeettomana kaatua asian puolesta, joka itse tunnusti hävinneensä. Vain sveitsiläiset jäivät, synkkinä, äänettöminä, kurin orjina.
Flora-paviljongin pengermältä ja Louvren kokoelmasalin ikkunoista nähtiin ne sankarilliset esikaupunkilaiset, joita mikään armeija ei ole milloinkaan voittanut ja jotka yhdessä päivässä hajoittivat maan tasalle Bastiljin, vaikka sen perustukset olivat juuttuneet maahan neljän vuosisadan kuluessa.
Hyökkääjillä oli oma suunnitelmansa. He luulivat kuninkaan olevan yhä palatsissa ja aikoivat saartaa sen kaikilta tahoilta ottaakseen kuninkaan vangiksi. Sen armeijaosaston, joka marssi vasenta jokirantaa, tuli ohjeitten mukaan tunkeutua rannanpuolisesta ristikkoportista; Saint-Honoré-kadulta etenevän osaston tuli murtautua Feuillants-portista, ja kolmannen, oikeaa jokirantaa kulkevan osaston, jota komensi Westermann, Santerre ja Billot käskyläisinään, oli hyökättävä palatsiin julkisivun puolelta.
Viimeksimainittu osasto vyöryi Carrousel-aukiolle laulaen Käy päinsä. Marseillelaiset marssivat joukon etupäässä kuljettaen keskessään kahta raehauleilla panostettua pientä tykkiä.
Noin kaksisataa sveitsiläistä seisoi taisteluvalmiina
Carrousel-aukiolla.
Kapinalliset marssivat suoraan heitä kohden ja kun sveitsiläiset laskivat kiväärinsä tähtäysasentoon, paljastivat he molemmat tykkinsä ja laukaisivat.
Sotilaat ampuivat niinikään yhteislaukauksen, mutta vetäytyivät heti takaisin palatsin suojaan ja jättivät kolmisenkymmentä vainajaa ja haavoittunutta Carrouselin kiville.
Hyökkääjät, Marseillen ja Bretagnen liittolaiset etunenässä, syöksyivät heti Tuilerieihin ja valtasivat kaksi pihaa — Royale-pihan, joka oli vainajien peitossa, ja Prinssien pihan, joka oli lähinnä Flora-paviljonkia ja laiturikatua.
Billot halusi taistella siellä, missä Pitou oli kaatunut. Hän toivoi sentään, että Pitou oli vain haavoittunut, joten hän saisi tehdä Pitoulle Royale-pihalla saman palveluksen, jonka Pitou oli tehnyt hänelle Mars-kentällä. Hän astui siis ensimmäisten mukana keskipihaan. Veren lemu oli niin kirpeä, että olisi luullut tulleensa teurastamoon, ja sitä huokui ruumiskasoista melkein savunkaltaisena huuruna.
Tämä näky ja tämä löyhkä kiihoittivat hyökkääjiä. He syöksyivät hurjasti huutaen palatsia vastaan. Ja vaikka he olisivat tahtoneetkin, eivät he olisi voineet peräytyä. Joukko, joka tunkeutui Carrousel-ristikkoportista — se oli siihen aikaan melkoista ahtaampi kuin nykyisin — työnsi ensimmäisiä eteenpäin.