Mistä tämä peloittava kansanpuhuja oli löytänyt tämän voittajan?
Inhoittavasta loukosta, katuojasta, vankilasta, Saint-Lazaresta!
Westermannia oli syytetty — huomatkaa tarkoin, syytetty, muttei todistettu vikapääksi — väärien setelien valmistamisesta, ja hän oli epäluulon alaisena pidätetty.
Danton tarvitsi elokuun 10 päiväksi miestä, joka ei pelkäisi mitään, sillä pelko veisi suoraa päätä kaakinpuuhun. Hän oli pitänyt silmällä tuota salaperäistä vankia, ja kun hetki tuli, jolloin tätä miestä tarvittiin, mursi hän väkevällä kädellään salvat ja kahleet ja sanoi vangille: »Tule!»
Kuten olemme joskus sanoneet, ei vallankumous ole ainoastaan siinä, että halvat kohoavat arvoon, vaan myöskin siinä, että vangit pääsevät vapaiksi ja vapaat pannaan vankilaan, eikä vain vapaat, vaan vieläpä maan mahtavat, isoiset, ruhtinaat ja kuninkaat!
Varmaankin juuri siksi, että Danton oli varma tapahtumien vääjäämättömästä kulusta, hän oli esiintynyt niin laimeana siinä kuumeisessa hämärässä, joka edelsi elokuun 10 päivän verenkarvaista sarastusta.
Edellisenä iltana hän oli kylvänyt tuulta. Hänen ei tarvinnut olla huolestunut. Hän tiesi saavansa niittää myrskyä.
Se tuuli oli Westermann, ja myrsky oli Santerre, kansan jättimäinen ilmennys.
Santerre tuskin näyttäytyikään sinä päivänä. Westermann teki kaikki, oli kaikkialla.
Westermann oli johtanut Saint-Marceaun ja Saint-Antoinen esikaupunkilaisten liikkeitä Pont-Neufillä; pienen mustan ratsunsa selässä hän oli armeijan etunenässä ilmestynyt Carrousel-aukion ristikkoporttien eteen ja kolkuttanut miekkansa ponnella Tuileriein portille ikäänkuin olisi avauttanut jonkun kasarmin oven.
Olemme nähneet, kuinka tämä portti aukaistiin, kuinka sveitsiläiset sankarillisina täyttivät velvollisuutensa, kuinka he peräytyivät pakenematta, kuinka he tuhoutuivat voittamattomina. Olemme seuranneet heitä porras portaalta vainajien kattamassa eteisessä. Seuratkaamme heitä askel askeleelta Tuileriein palatsissa, joka pian täyttyi heidän ruumiistaan.