Tästä hetkestä alkaen Tuileriein palatsi oli vallattu.
Mikä synkeä henki oli sanellut tämän voiton?
Kansan viha, vastattaneen. Epäilemättä. Mutta kuka johti tätä vihaa?
Mies, jonka nimen olemme ohimennen maininneet, se preussilainen upseeri, joka istui pienen mustan ratsun selässä jättiläiskokoisen Santerren ja tämän toimenantajansa komean flaamilaishevosen vieressä — elsassilainen Westermann.
Kuka oli tämä mies, joka salaman lailla leimahti esille vain ukkosen riehuessa?
Hän oli niitä miehiä, joita Jumala pitää kätkettyinä vihansa asevarastossa ja jotka hän sinkoaa pimeästä esille silloin, kun vihan hetki on lyönyt.
Hänen nimensä oli Westermann, laskevan auringon mies.
Ja hän ilmestyi tosiaankin hetkellä, jolloin kuninkuus painui mailleen milloinkaan enää nousematta.
Kuka hänet oli keksinyt ja löytänyt? Kuka oli toiminut välittäjänä hänen ja Jumalan välillä? Kuka oli käsittänyt, että oluenpanijalle, aineellisen lihan möhkäleelle, oli avuksi annettava sielu taistelua varten, missä titaanit syöksisivät jumalan alas valtaistuimelta? Kuka täydensi Santerren Westermannilla?
Sen teki Danton.