Kysymys ei ollut siitä itsekkäästä sodasta, jonka joku hirmuvaltias julistaa kostaakseen valtaistuintaan, nimeään tai jonkun liittolaisensa nimeä kohdanneen herjauksen tai liittääkseen jonkun valloitetun maakunnan omaan kuningas- tai keisarikuntaansa, vaan sodasta, joka tuo mukanaan elämän lehahduksen, sodasta, jonka vaskiset torventörähdykset kuuluttavat kaikkialle. »Nouskaa te, jotka haluatte olla vapaita; me tuomme teille vapauden!»
Ja maailma alkoi tosiaankin kuulla eräänlaista voimakasta mutinaa, joka yltyi ja paisui kuin tulvivan vuoksilaineen pauhu.
Tämä mutina oli kolmenkymmenen miljoonan ihmisäänen kohua. Äänet eivät puhuneet vielä, ne vain kuiskailivat. Sen kuiskailun Brissot oli tulkinnut sanoilla: »Älkäämme odotelko, että kimppuumme hyökätään, vaan hyökätkäämme itse!»
Hetkellä, jolloin näitä uhkaavia sanoja tervehdittiin yksimielisillä suosionosoituksilla, Ranska oli voimakas. Se ei ainoastaan pystynyt hyökkäämään; sen tuli myöskin voittaa.
Kertomus Vendéen tapahtumista, Avignonin verilöylyistä, Euroopan herjauksista vaikutti lakiasäätävään kansalliskokoukseen kuin ukonjyrähdys. Kuten on nähty, Brissot oli lokakuun 20 päivänä tyytynyt vaatimaan emigranttiomaisuuden verottamista; lokakuun 25 päivänä Condorcet vaati heidän omaisuutensa takavarikoitavaksi ja heiltä itseltään kansalaisvalaa. — Kansalaisvalaa miehiltä, jotka elivät Ranskan rajojen ulkopuolella ja olivat aseistautuneet Ranskaa vastaan!
Kaksi edustajaa puhkesi puhumaan. Toisesta tuli tämän uuden kansalliskokouksen Barnave, toisesta sen Mirabeau: Vergniaud ja Isnard.
Vergniaud, niitä runollisia, lempeitä, miellyttäviä luonteita, joita vallankumoukset tuovat esille, oli syntynyt viljavassa Limogesissa. Hän oli lauhkea, hidas, hempeä pikemminkin kuin intohimoinen. Turgot, Limousinin intendentti, oli huomannut hänen synnynnäisen lahjakkuutensa ja lähettänyt hänet Bordeauxin kouluihin. Hänen sanansa eivät olleet niin kärkeviä ja nasevia kuin Mirabeaun, mutta vaikka niissä olikin kreikkalaista leimaa ja liiaksi mytologisia käänteitä, vaikuttivat ne vähemmän moninaisilta ja saivarteleviita kuin Barnaven sanat. Hänen kaunopuheisuutensa elävänä, vaikuttavana puolena oli siinä alati väräjävä ihmisyystunne. Kansalliskokouksessa, parvekeyleisön tulisten ja ylevien vihanpurkausten keskelläkin, hän korotti äänensä luonnon tai säälin hyväksi. Ärtyisän, kuohahtelevan, kiistanhaluisen puolueen johtajana hän arvosteli tilannetta tyynesti ja arvokkaasti silloinkin, kun se näytti kuolemaa uhkaavalta. Vastustajat sanoivat häntä epäröiväksi, pehmeäksi, saamattomaksi ja kysyivät, missä oli hänen sielunsa, joka tuntui harhailevan jossakin muualla. He olivat oikeassa. Hänen sielunsa asusti hänessä vain milloin hän ponnistellen sai sen kahlehdituksi rintaansa. Hänen sielunsa asusti eräässä naisessa, jonka nimi oli hänen huulillaan, jonka kuvaa hänen silmänsä heijastivat; se värähteli kauniin, hyvän, ihastuttavan Candeillen harpun kielissä.
Isnard — päinvastoin kuin Vergniaud, joka tavallaan oli kuin kansalliskokouksen rauha — edusti sen vihaa. Hän oli syntynyt Grassessa, tuoksujen ja mistral-tuulen seudulla, ja hänen vihansa purkautui yhtä väkivaltaisesti ja äkkiä kuin se ilmojen jättituuli, joka samalla henkäisyllään kumoo kalliot ja riipoo ruusut. Hänen tuntematon äänensä räjähti kansalliskokouksessa kuin ensimmäisten kesämyrskyjen odottamaton ukkonen. Kuullessaan tämän äänen ensimmäisen soinnun koko kansalliskokous säpsähti, hajamielisimmätkin kohottivat päätänsä, ja kaikki olivat valmiit sanomaan väristen kuin Kain Jumalan äänen kuullessaan: »Minulleko sinä puhut, Herra?»
Joku keskeytti hänet.
»Minä kysyn», huudahti hän, »kansalliskokoukselta, Ranskalta, maailmalta — ja teiltä, hyvä herra…