»Ei ei», sanoi kuningatar, »jääkää ja suokaa minulle anteeksi!»
»Minäkö suomaan anteeksi teille, madame? Ah, minä rukoilen, älkää nöyryyttäkö itseänne noin!»
»Miksen olisi nöyrä? Olenko enää kuningatar? Olenko enää edes nainen?»
Marie-Antoinette meni ikkunan ääreen ja aukaisi sen, vaikka ulkona olikin iltakylmä. Kuu hopeoi Tuileriein puiston lehdettömien puiden latvat.
»Kaikilla on oikeus saada aurinkoa ja ulkoilmaa, eikö ole? Niin, niin, minulta yksin on evätty aurinko ja ilma. Minä en uskalla mennä ikkunan ääreen, en palatsin pihamaalle, en puutarhaan. Toissapäivänä käväisin linnan pihassa. Muuan tykkimies sinkautti minulle karkeita solvauksia ja lisäsi: 'Oh, mikä nautinto, kun saisin kantaa päätäsi pistimeni kärjessä!' Eilen aukaisin puutarhanpuoleisen ikkunan. Yhdellä laidalla näin miehen, joka tuolilla seisten luki meitä herjaavaa häväistyskirjoitusta. Toisella laidalla laahattiin erästä pappia vesialtaaseen, häntä solvaistiin ja kolhittiin. Ja kaiken aikaa, ikäänkuin nämä kohtaukset kuuluisivat päiväjärjestykseen, ihmiset mistään piittaamatta heittelivät palloa tai kävelivät rauhallisina… Mitä aikaa me elämme, hyvä herra! Mikä tyyssija! Mikä kansa! Ja teidän mielestänne minun pitäisi luulla olevani vielä kuningatar, olevani vielä nainen!»
Kuningatar heittäytyi leposohvalle ja kätki kasvot käsiinsä.
Dumouriez notkisti toisen polvensa, tarttui kunnioittavasti hänen hameensa liepeeseen ja suuteli sitä.
»Madame», virkkoi hän, »hetkellä, jolloin minä ryhdyn taisteluun, teistä tulee jälleen onnellinen nainen, teistä tulee jälleen voimakas kuningatar, tai minä jään taistotanterelle!»
Dumouriez nousi, tervehti kuningatarta ja poistui
Epätoivoisin katsein kuningatar silmäili poistuvaa vierastaan.