Mitä jälleen vanhaan Babilanaan tulee, hän söi vanhuuden koko huolettomalla halukkuudella, välittämättä myrskystä enempää kuin jos sitä ei olisi ollutkaan.
Yhtäkkiä välkähti huonosti suljettujen ikkunaluukkujen raosta kuin salama, sitten kaikui pamaus, niin kumea, äkillinen ja läheinen, että Gelsomina heittäytyi, tarttumatta enää edes isänsä käteen, hänen rintaansa vasten, aivan kalpeana ja vavisten.
— Se on ukkonen, — sanoi mestari Adam, painaen lastaan syliinsä.
— Se on ukkonen,- toisti tietysti muori.
— Ei, se ei ole ukkonen, — sanoi Gelsomina.
Ikäänkuin vahvistaakseen nuoren tytön sanat antoikin ukkonen nyt kaikua jyrinänsä, tuollaisen, joka kiertää yli koko taivaan kehän ja oli niin paljon voimakkaampi tätä perheen kuulemaa pamausta kuin meren pauhu puron sorinaa. Samassa kietoi tuulenpyörre majan liepeisiinsä; katto huokaili, ikkunaluukut ratisivat; itse mestari Adam alkoi pelätä, ja Gelsomina päästi huudon, johon myrskyn henget tuntuivat valituksin vastaavan. Sillä hetkellä ovi avautui, ja kalpea mies hatuttomin päin ja vaatteet veren vallassa syöksyi sisään.
— Minä olen Marco Brandi! — huusi hän; — pelastakaa minut!
Tämän ilmestyksen nähdessään, tuon epätoivoisen huudon kuullessaan, vetoamisen hänen ihmisyyteensä, mestari Adam unohti heti myrskyn; ja kun henkilö, joka hänen suojelustaan pyysi, oli kai aivan ahdistajain kynsiin joutumassa, ei mestari Adam kadottanut aikaa vastaukseen, vaan viittasi pojalleen varustettua huonetta kohti: rosvo syöksyi sinne, nopean itsesäilytysvaiston ohjaamana, joka arvostelee yhdellä katseella, mitä täytyy pelätä ja mitä hänen sopii toivoa; ja hän oli nähnyt voivansa toivoa kaikkea, tarvitsematta pelätä mitään.
Näky katosi niin nopeasti, että ne, joille se oli ilmestynyt, olisivat saattaneet luulla sitä mielikuvituksensa luomaksi, ellei ovi, josta Marco Brandi oli tullut sisään, olisi jäänyt auki. Salaman valossa huomattiin nyt joukko ratsumiehiä tulevan täyttä laukkaa tietä pitkin, joka toi vuoristosta Nicoteraan. Gelsomina juoksi silloin ovelle ja sulki sen; sillä miten nopeasti rosvo oli mennytkin läpi huoneen, oli nuorella tytöllä ollut aikaa huomata hänessä kaunis poika, noin viiden- tai kahdeksankolmatta-vuotias, kasvoillaan paetessakin se hurja ylpeys, joka ihmisen tai leijonan muodossa ilmaisee, että hän antautuu ylivoiman edessä, vaan ei pelosta. Mutta tyttöparka olikin nyt koonnut kaikki voimansa tähän toimeen; ja tuskin hän oli sen tehnyt, niin hänen jalkansa alkoivat horjua, ja tuntien, että hän kaatuisi, hän aikoi nojata seinää vastaan. Kun isä näki hänen hoippuvan, juoksi hän häntä tukemaan; mutta muuan uusi tapaus palautti tytölle jälleen hänen voimansa ja kiinnitti hänen huomionsa.
Toinen joukkokunta, jossa näytti olevan jalkaväkeä, suuntasi nyt kulkunsa taloa kohti. Gelsomina ja mestari Adam kuulivat pelon vallassa heidän askeleensa, jotka lähestymistään lähestyivät. Ei ollut enää epäilystäkään: useita miehiä tuli ovelle; yksi heistä alkoi kolkuttaa sitä karabiininsa perällä.