— Täytynee se tehdä, koska sitä tahdot, — vastasi muori, tottuneena viidenkolmatta vuoden ajalla konemaisesti tottelemaan miestään.
Ja hän meni noutamaan lääkäriä.
Mestari Adam lähestyi yksin jäätyään peilinkappaletta, jonka ääressä hänellä oli tapana ajella partansa, ja alkoi nyt maalata naamaansa kuin näyttelijä, jonka on esitettävä Ninuksen haamua "Semiramiksessa". Olemme puhuneet kyllin tämän kertomuksen arvoisan sankarin lahjoista, tarvitaksemme pelätä niiden heikontuneen hetkellä, jolloin hän käytti niitä itseään kohtaan ja niin vakavassa tilaisuudessa kuin tämä oli. Pian ilmenivät vanhuksen kasvoille kaikki kuolemantaudin merkit. Mestari Adam seurasi niiden lisääntymistä todellisen itserakkauden ilolla. Ja vihdoin, huomattuaan itsensä tarpeeksi raihnaiseksi, hän sytytti viimeisen kynttilän, mitä talossa oli, ja asetti valaistuksen niinkuin yksin Rembrandt sen olisi pystynyt asettamaan, ja meni maata toiseen vuoteista.
Tuskin oli nämä valmistelut tehty, kun vanha Babilana tuli takaisin kotiin. Niinkuin mestari Adam oli ajatellutkin, oli lääkäri, joskaan ei kieltäytynyt Babilanaa seuraamasta, kuitenkaan muka kiireellisempien sairaskäyntien vuoksi lykännyt Babilanan luo tulon myöhemmäksi. Tällaisen vastauksen muoriparka siis toi mestari Adamille. Mutta kun hän astui sisään ja huomasi hänet vuoteessa viimeisen kynttiläntyngän lepattavan säteilyn valaisemana, oli kuolemantuskain jäljittely niin täydellinen, että vaikka Babilana-parka tiesikin ennestään kaiken, niin hän huudahti kauhusta; kalpeat ja vääntyneet kasvot nähdessään. Mestari Adam kiiruhti häntä rauhoittamaan, mutta mitä hän vaimolleen sanoikin, vaimo yhä vain vapisi, silloinkin kun nyt kolkutettiin oveen.
Tulija oli talonisäntä kahden ulosottomiehen seuraamana. Hän oli kuullut mestari Adamin yhtäkkiä sairastuneen ja pelkäsi joutuvansa ehkä käräjöimisiin perillisten kanssa ja toivoi siis jos mahdollista ennättävänsä toimittaa huonekalujen uloshaun vielä maalarin eläissä. Tämä ei ollut, kuten olemme kuvanneet, suuritöinen tehtävä. Tarkastettuaan ensimmäisen huoneen, joka oli jo melkeinpä tyhjä, he astuivat toiseen ja anastivat kuolevan valituksista heltymättä ensinnäkin tyhjän sängyn, joka oli sitä vastapäätä, missä mestari Adam makasi. Kun he sitten huomasivat, että mestari Adam oli velalliselle kerrassaan epähienolla ja perinpohjaisella mukavuuden halulla valinnut paremman sängyn kuollakseen, nostivat he hiljaa patjaa, jonka päällä hän loikoi, vetivät pois kaksi alempaa patjaa ja nostivat kuolleen maahan vuoteen viereen. Sillaikaa vanha Babilana itki ja rukoili, mutta talonomistaja on maailman kaikissa maissa aivan erikoinen olento, luonnoltaan sangen luja rukouksia ja kyyneleitä vastaan, joten mikään, mitä muori sanoikin, ei hyödyttänyt mitään. Ulosmittaajat jatkoivat tutkimusretkeään ja läksivät viimein pois, jättäen nuo kaksi huonetta tyhjiksi ja seinäkaappien ovet auki.
On tosin totta, ettei tällä poloisella talonomistajalla ollut muuta kuin tusinan tuhatta livreä korkoja, mikä omaisuus vastannee Kalabriassa viittäkymmentä tuhatta, ja että summa, jonka mestari Adam oli hänelle velkaa, nousi ehkä kymmeneen hopeakolikkoon.
— Kas niin, ukko-parka, — sanoi Babilana, kun lainpalvelijat olivat lähteneet ulos; — mitä me nyt tällä kujeella voitimme?
— Me voitimme, — vastasi mestari Adam, — sillä hyvän patjan sinulle, vaimo; jotavastoin he olisivat vieneet kaikki, jos minä olisin ollut pystyssä. Mutta hst! nyt kolkutetaan oveen.
— Se on Matteo-kuoma, — sanoi muori tirkistettyään ulos avaimenreiästä.
— Hyvä! Anna hänen tulla sisään, — vastasi mestari Adam. — Mutta hänelle minä olen kuollut… Muistatko?