Moinen haitta, joka ehkä olisi tehnyt jonkun vaikutuksen vähemmän filosofiseen vainajaan kuin mestari Adam oli, ei riistänyt häneltä lainkaan ruokahalua. Kunnon maalarilla oli päinvastoin tässä tilaisuudessa parhain ruokahalu, mitä hän muisti itsellään koskaan olleen. Hän käänteli suussaan viimeistä kalapalaansa ja nieli viimeistä lasillistaan viiniä, kun ovelta alkoi kuulua rämäkkää ja epäsointuista laulua. Vaimo vavahti.
— Nyt tulevat enkelit minua noutamaan, — sanoi mestari Adam. — Kuules, vaimo, pullossa on vielä vähän viiniä, anna se heille. Älköön sanottako, että he saattavat minua turhaan kultapaperisine kruunuineen ja pahvisiipineen. Sillä aikaa minä menen hautautumaan parhaani mukaan ja niinkuin kunniallisen vainajan tulee. Mene, vaimo, mene!
Muori totteli ja sulki mennessään oven niin että mestari Adam saisi aivan häiritsemättä tehdä pieniä valmistuksiaan. Kolkuttajat olivat todellakin kylän neljä kuoripoikaa, puettuina, kuten maan tapa on, enkeleiksi: pitkiin pumpulikangasviittoihin, pahvisiipiin ja paperisäteikköihin; he olivat tulossa noutamaan vainajaa kirkkoon, jossa hänen on ensi yö maattava. Ja poikien takana olivat kantajat ja kantajien takana joukko kylänmiehiä, joiden etunenässä marssi Matteo-kuoma.
Muori antoi enkeleille vähän viinin, mitä hänellä oli; mutta koska nuo taivaalliset lähettiläät eivät mestari Adamin yleisesti tunnetun köyhyyden vuoksi olleet voineet toivoa muuta kuin selvää vettä, oli tämäkin odottamaton löytö heille miellyttävä yllätys, niin vähäiseltä kuin se heistä olisi ehkä tuntunutkin, jos se olisi lähtenyt rikkaammalta vainajalta. He virittivät siis "De Profundis"-virren tosiaankin kiitollisella äänellä, sillaikaa kun kantajat sälyttivät ruumisarkun paareilleen ja lähtivät saattueen etunenässä ulos, perässään nuo neljä enkeliä ja surupukuinen Matteo-kuoma, joka ei kadottanut silmiensä edestä — sillä kalabrialaisten tapana on kantaa kuolleitaan peittämättömin kasvoin — tuota autuasta kreikkalaista myssyä, minkä omistaminen oli korvaava hänelle hänen hukatut kolme soldoaan.
Kirkkoon saavuttiin yön tullessa. Sen eroitti kylästä se suuri puutarha, jossa Marco Brandi oli aikoinaan piileskellyt, ja se oli rakennettu vuoren rinteelle, muodoltaan niitä pieniä, somia rakennuksia, jotka sopivat niin hyvin maisemamaalarille, eroittuen kiviensä lämpöisellä väritunnulla hienosti kastanjapuiden kalpeasta lehdistöstä. Se oli, kuten koko muukin luostari, perin huonossa tilassa, mutta Fra Bracalone oli parannellut sitä nyt vointinsa mukaan tuoreilla kukilla ja vanhoilla korukankailla, muistaen tilaisuuden juhlallisuutta.
Uskollisena lupaukselleen hän jo odotti kirkon ovella ystävänsä ruumista. Kantajat asettivat ruumisarkun jonkunlaiselle korokkeelle, joka oli tehty keskelle kuoria, ja sillä aikaa kun enkelit lauloivat viimeisen virren, sytytti Fra Bracalone arkun ympärille lupaamansa kuusi vahakynttilää. Tämä tunnollinen tarkkuus pelästytti yhä enemmän mestari Adamia, joka ei enää tällä hetkellä epäillyt lainkaan, ettei arvon lukkari aikonut täyttää lupaustaan viimeiseen saakka ja vartioida koko yötä. Kun virsi päättyi, lähtivät enkelit kirkosta, kantajat seurasivat enkeleitä ja Nicoteran asukkaat kantajia, lukuunottamatta kuitenkaan Matteo-kuomaa, joka keksi tilaisuuden puikahtaa kenenkään näkemättä piiloon erääseen rippituoliin. Siitä johtui, että mestari Adamilla oli nyt yhden vartian asemasta kaksi, seikka joka olisi lisännyt hänen pelkonsa suoranaiseksi kauhuksi, jos hän olisi sen tiennyt.
Fra Bracalone pani saattueen mentyä oven kiinni, tuli ja istuutui korokkeen viereen ja alkoi mutista rukouksiaan. Tällä aikaa aprikoi mestari Adam jälleen, mitä hänen olisi paras tehdä: pitikö hänen odottaa, kunnes Fra Bracalone oli nukkunut, mikä tietysti tapahtuisi ennemmin tai myöhemmin? Vai oliko hänen uskottava salaisuutensa lukkarille ja ilmoitettava, että hän valvoi elävän ruumiin ääressä? Viimemainittu keino tuntui hänestä vaarallisemmalta kuin tuo toinen; mutta olihan tässä vielä aikaa siihen turvautua! Mestari päätti siis olla kärsivällinen ja pysytteli niin liikkumattomassa asennossa, että hän olisi muinoin monen monta kertaa vaatinut sitä malleiltaan turhaan.
Matteo-kuoma jälleen oli myöskin kärsivällinen ja luotti, samoin kuin mestari Adamkin, joko lukkarin poistumiseen tai hänen uneensa, toteuttaakseen aikeensa.
Osa yötä kului sillä tavalla, ja kumpikin heistä alkoi tuntea jo toiveittensa pettävän ja olonsa epämukavaksi, toinen ruumisarkussaan ja toinen rippituolissa, kun Fra Bracalone yhtäkkiä keskeytti rukouksensa ja kavahti ylös ikäänkuin olisi unohtanut jonkun sangen tärkeän seikan ja läksi nopeasti menemään pienelle ovelle ja siitä ulos käytävään, joka johti kirkosta luostarirakennukseen. Tuo kunnon mies oli tosiaan muistanut, että hän oli unohtanut erään mestari Adamille antamansa lupauksen, nimittäin kietoa hänen ruumiinsa siunattuun kaapuun; ja hän meni nyt noutamaan kaikella kiireellä kammiostaan, joka oli aivan toisessa päässä luostaria, tätä hautausmenoja varten varattua pyhää pukua.
Mestari Adam ja Matteo-kuoma luulivat nyt kumpikin tahollaan vapautuksensa hetken tulleen; niin ollen kohotti mestari Adam päätään ja Matteo-kuoma raotti rippituolinsa ovea, ensimainittu kuvitellen pötkivänsä jo pakoon pitkin mäkiä, ja toinen olevansa jo tuon mainion myssyn omistaja. Mutta hetkellä, jolloin he kumpikin työnsivät arasti ulos jalkansa, toinen ruumisarkusta, toinen piilopaikastaan, kuului kirkon porrasholvista kovaa meteliä, ja ovi avautui paukkeella asestetulle mieslaumalle, joka levisi räyhäten kirkkoon.