Kumpikin heistä veti jalkansa takaisin ja pysyi vaiti ja liikkumatta, odottaen, mitä tapahtuman piti.
IX
Kiirastuleen tuomittujen sielut
Joukko, joka tunkeusi niin metelöiden ja sopimattomalla hetkellä sisään, oli Marco Brandin rosvoliitto.
Siitä alkaen, jolloin rosvot olivat menettäneet päällikkönsä, olivat he joutuneet surkean anarkian ja tuhoa tuottavan kurittomuuden valtaan. Muutamia päiviä hänen katoamisensa jälkeen oli heitä tosin vielä pitänyt aisoissa paitsi heidän melkein sotilaalliset tapansa myöskin pelko nähdä hänen ilmestyvän milloin tahansa takaisin; mutta kun vähitellen arvelu, että hän oli joko vankina tai kuollut, oli muuttunut varmuudeksi, niin että kun se mahtava käsi, joka masensi kaikki heidän pahat intohimonsa, ei ollut enää saapuvilla, niin alkoivat nuo onnettomat elää aivan oikkujensa mukaan, noudattaen pelkästään raakoja vaistojaan ja tunnustamatta mitään uskoa taikka lakia ja sadatellen jumalat ja pirut hiiteen, ja lukien Ave Mariaa kapakoissa ja pannen toimeen mässäyksiä kirkoissa.
Iltana, johon olemme päässeet kertomuksessamme, oli noin kaksi- tai viisitoista heistä kuullut, että posti, jonka piti kulkea puoli yksitoista illalla Giojasta Miletoon vievää tietä, kuljetti mukanaan verorahoja Palermosta Napoliin; ja silloin nuo hylkiöt olivat asettuneet väijyksiin mainitun kahden kylän välille ja ryöstäneet valtion verorahat, ajaen pakoon vartioston, joka postirattaita saattoi, kunnioittamatta laisinkaan kruunun virkailijoita. Sen jälkeen he olivat vetäytyneet erääseen ravintolaan ja syöneet siellä runsaan illallisen kuin ainakin olennot, joilla on kaksi vatsaa eikä yhtään omaatuntoa. Sitten he olivat puolijuovuksissa ja ylen epäluuloisina toisiaan kohtaan ehdottaneet, että mentäisiin jakamaan saalis kirkossa, ajatellen, että jos joku heistä olisi muualla pystynytkin pettämään tovereitaan, paikan pyhyys olisi häntä siellä hillinnyt. Se päätös olikin pantu toimeen, ja tällaisin kiitettävin aikein he olivat nyt tulleet kirkkoon tuona sekä mestari Adamille että Matteo-kuomalle sopimattomalla hetkellä.
Ensin he olivat hämmästyneet, kun näkivät kirkon niin hyvin valaistuna; mutta sitten aprikoidessaan olivat he arvelleet, että tämä ilotulitus vain helpottaisi rahojen jakamista, jota he olivat tulleet toimittamaan; ja tuntematta yksinkertaisuudessaan keinoja, joita kaitselmus käyttää rangaistakseen rikollisia ja kääntääkseen syntisiä, olivat he vain olleet tyytyväisiä tästä odottamattomasta sattumasta. Jotkut heistä, jotka eivät olleet aivan niin paatuneet kuin toiset, olivat tosin koettaneet selittää tovereilleen, että oli liian suuri häväistys ryhtyä tällaiseen askareeseen aivan vainajan kasvojen edessä; mutta heille oli melkein yksimielisesti ilkuttu; ja sivistymättömien olentojen luonteessa yleiseen tavattavain ristiriitaisten piirteiden mukaan olivat sitten juuri nämä hillitsijät metelöineet kaikkein kovimmin, saadakseen toverinsa unohtamaan äskeisen turhanaikaisen arkuutensa.
Vähitellen meteli kuitenkin rauhoittui, sen verran heillä oli vielä jäljellä tottelevaisuutta päällikön määräyksiä kohtaan, ja miehet istuivat piiriin ja ryhtyivät saalista jakamaan. Alettiin suurista rahoista ja siirryttiin sitten keskulaisiin ja lopetettiin viimein pienillä; kun tili oli täydellisesti tehty, huomattiin, että jäi vielä kolme soldoa jäljelle.
Siinä summa, joka oli sangen vaikea jakaa viidentoista hengen kesken, varsinkin maassa, jossa kymmenysjärjestelmää ei ollut otettu käytäntöön. Ja niinpä päätettiinkin, että nuo kolme soldoa jäisivät jakamatta, mutta että niistä sensijaan heitettäisiin arpaa; toiset esittivät, että niistä pelattaisiin kruunua ja klaavaa, toiset pari-arvoittelua, mutta yksikään näistä ehdotuksista ei saanut osakseen yleistä hyväksymistä. Kunkin keinon keksijä pysyi ehdotuksessaan; toiset, jotka olivat sen hylänneet, pysyivät järkkymättä hylkäystuomiossaan; eripuraisuus alkoi muuttua riidaksi, ja haukkumasanat ennustivat iskuja, kunnes päällikkö korotti äänensä ja sanoi keksineensä keinon, joka heitä kaikkia tyydyttäisi ja tuottaisi samalla seurueelle mitä miellyttävimmän huvin. Tämä kaksinkertainen lupaus rauhoitti mielet ja miehet olivat nyt vaiti kuunnellakseen päällikköään. Hänen keksintönsä olikin tosiaan mitä nerokkain: se oli sellainen, että arkku oli nostettava pystyyn sillä tavalla, että vainajasta tulisi maalitaulu; jokaisen heistä oli ammuttava tähän tauluun laukaus karabiinillaan, ja se, joka lennättäisi kuulan keskelle otsaa, saisi nuo kolme soldoa. Luutnantti ei erehtynyt, ehdotus tyydytti heitä kaikkia, ja siksi se otettiin vastaan yleisillä hyvähuudoilla.
Jokainen ryhtyi heti varustautumaan tähän uusimuotiseen pilkkaanampumiseen. Joku arvioi välimatkaa, toinen varusti pyssyään vireeseen; joku mittasi ruutia, joku laski kuulia. Ja kun sitten nämä valmistukset oli tehty, ympäröivät he kaikki yhdessä ruumisarkun nostaakseen sen pystyyn, kuten oli puhuttu; mutta tuskin nuo jumalattomat olivat satuttaneet kätensä siihen, niin mestari Adam, joka arveli, että nyt ei ollut enää aikaa hukata, ellei halunnut joutua ammutuksi, nousi pystyyn arkussaan ja huusi jylisevällä äänellä: