— Kiirastuleen tuomitun sielu!
Tuon huudon kuullessaan ja näyn nähdessään syöksyivät rosvot ulos kirkosta, unohtaen kuorin lattialle ei ainoastaan nuo kolme riidanalaista soldoaan, vaan myöskin kaikki viisitoista jako-osaansa, sillä niitä heillä ei ollut aikaa pistää taskuunsa. Yhteensä muodostivat ne summan, joka nousi seitsemääntuhanteen viiteensataan kolmeenkymmeneen liraan.
Mestari Adam seisoi hetken paikallaan, kädet koholla ja suu auki ja ihmetellen itsekin vaikutusta, joka hänen menettelyllään oli. Sitten hän hyppäsi keveästi arkustaan pois, ajatellen, että hänellä oli liian terve järki jättääkseen tuuliajolle moiset hyvyydet, jotka Jumala oli hänelle antanut, ja koska hän oli usein kuullut itsensä Fra Bracalonen sanovan, että piru nauraa varkaalle, joka varkaalta varastaa, niin päätti hän naurattaa lempoa kerrankin oikein täydeltä mahalta, varastamalla yksinään yhtaikaa viideltätoista varkaalta. Niin ollen otti hän käärinliinan, joka oli tehnyt palveluksensa häntä hautaan tuotaessa, ja kokosi sen päälle tuokiossa nuo viisitoista eri rahakasaa. Hän oli jo lopettamaisillaan toimensa ja katseli oikealla köyhän ahneudella kulta-, hopea- ja sekametalli-kekoa, joka oli hänen edessään, kun hän tunsi jonkun lyövän olalleen ja kuuli äänen kajauttavan korvaansa nämä yhtä kauhistavat kuin odottamattomat sanat: — Osa kummallekin, kuoma.
Mestari Adam kääntyi nopeasti ja näki Matteon seisovan takanaan käsivarret ristissä ryntäillä ja katsovan ilkkuvasti häneen. Ei ollut valitsemisen varaa; joko täytyi menettää kaikki tai jakaa rahat ja salata asia ottamalla kanssarikollinen. Mestari Adam ei siis epäröinyt hetkeäkään, ja sillä nopealla päättäväisyydellä, jonka lukija hänessä jo tuntee, pyysi hän nyt Matteo-kuomaa istuutumaan itseään vastapäätä ja levittämään maahan nenäliinansa. Kun jako oli toimitettu, huomasi he omistavansa kumpikin kolmetuhatta seitsemänsataa kuusikymmentä viisi liraa.
Jäi vielä nuo kolme soldoa, jotka olivat saaneet aikaan riidan varkaitten kesken. Mestari Adam huomautti nauraen tästä seikasta.
— Aivan oikein, — sanoi Matteo-kuoma kurottaen kätensä niitä kohti, — ne ovat ne kolme soldoa, jotka sinulle lainasin; anna ne minulle.
— Johan nyt, — vastasi mestari anastaen soldot, — onko mokomaa koskaan nähty! Minä olen lahjoittanut sinulle kolmetuhatta seitsemänsataa kuusikymmentäviisi liraa, ja sinä vaadit vielä takaisin kolmea soldoa!
— Minä vaadin, koska sinä olet ne minulle velkaa, — vastasi kuoma; — ja vaadin vastakin, kunnes ne minulle annat. Tänne vain, sinä olet kyllin rikas maksaaksesi velkasi. Kas niin, pulitahan vain minun kolme soldoani.
— Sinun kolme soldoasi! Peijakas, voisit paremmin sanoa minun kolme soldoani.
— Annatko tänne kolme soldoani! huusi Matteo-kuoma tarttuen mestari
Adamia tukkaan.