— Annatko minun kolme soldoani! huusi vuorostaan mestari Adam, tarttuen Matteo-kuomaa rintapieliin.
Kumpikin heistä oli mennyt liian pitkälle voidakseen enää peräytyä; ja kun he olivat itsepäisiä kuin kalabrialaiset ainakin, tempoivat he yhä kumpikin toisiaan puoleensa, huutaen, minkä kurkusta pääsi: "Kolme soldoani! Kolme soldoani!"
Antakaamme nyt näiden kahden arvoisan riitaveljen mielensä mukaan huutaa ja pöllyyttää toisiaan ja palatkaamme kertomuksessamme Marco Brandin joukkoon.
Rosvot olivat paenneet pois kuin olisivat kaikki helvetin henget olleet heidän kintereillään. Mutta niin kiivas kuin heidän pakokauhunsa olikin, heidän täytyi kuitenkin pysähtyä, kun henki keuhkoista loppui. Toiset heittäytyivät silloin seisomaan puitten nojaan, toiset istahtivat kallionlohkareille; muutamat paiskautuivat vatsa vasten maata, muutamat selälleen makaamaan; mutta kaikki he läähättivät kilpaa, kunnes erään päähän heistä pälkähti, että he olivat ehkä erehtyneet ja antaneet aistiensa itseään pettää. Hän uskalsi ilmaista arasti tämän mielipiteensä; mutta ilmestys oli liian äskeinen, joten hän ei vielä näin aivan heti saanut juuri muita mielipiteeseensä yhtymään. Jonkun hetken päästä kuitenkin rauhallinen yö, ilman kirkkaus ja vuoriston raikkaus rauhoittivat heidän mielensä. Koko luonto, joka heitä ympäröi, oli niin majesteettinen ja puhdas, etteivät he voineet ymmärtää, miten maailman aineellinen järjestys oli saattanutkaan häiriytyä eräästä kaikkein ensimmäisistä lainkohdistaan, jopa ainoastaan virstan päässä tästä paikasta, johon he olivat pysähtyneet. Juuri tällaisessa muodossa eivät nämä ajatukset heille tulleet, mutta millä tavoin lienevätkin muodostuneet, ainakin niillä oli vaikutuksensa. Niistä johtui, että hetkisen kestäneen uuden vaikenemisen jälkeen he kaikki olivat melkein varmoja kiiruhtaneensa liiaksi kirkosta lähtöään, varsinkin, kun he olivat jättäneet sinne rahansa ja aseensa. Niin ollen ehdotti joku heistä, että pitäisi mennä takaisin kirkkoon niitä sieltä ottamaan. Olisi nyt saattanut olettaa, että tämä uusi ehdotus olisi otettu vastaan huononpuoleisesti, niinkuin äsken oli tehty ensimmäisellekin; mutta aivan toisin kävikin, sillä jokainen oli nyt rohkaissut luontonsa ja karkoittanut pelkonsa pois. Mutta koska jokainen oli luontoaan rohkaistessaan ja pelkoaan karkoittaessaan silti säilyttänyt häpeänsä, niin noustiin nyt ylös ääneti, ja koko joukko läksi liikkeelle hiiskumatta ainoatakaan sanaa.
Sotaisesta päätöksestään huolimatta, joka oli yksimielisesti tehty, tunsivat rosvot kuitenkin rinnassaan, mikäli he lähenivät kirkkoa, tuollaista kummallista lisääntyvää väristystä, joka oli varma merkki pelon palaamisesta. Tuontuostakin pysähtyi etummaisena kulkeva kuuntelemaan, ja koko joukko seisahtui ja kuunteli silloin kuten hänkin. Silloin syntyi niin suuri hiljaisuus, että jokainen voi kuulla oman sydämensä sykinnän; sitten jatkettiin jälleen matkaa, yhä hitaammin askelin, kuta enemmän lähestyttiin tuota hirvittävää paikkaa, jota kohti he kaikki menivät, mutta jonne kukaan heistä ei halunnut saapua.
Viimein tultiin erään kummun laelle, jonne kirkko näkyi mustana möhkäleenä ja hohtavin ikkunaruuduin. Se todisti, että kuolinlava oli siellä vielä paikoillaan. Rosvot katsahtivat toisiinsa, tiedustellen silmillään toisiltaan, mennäkö enää edemmäksi vai ei. Viimein teki luutnantti, huomatessaan yleisen epäröimisen, päätöksensä ja julisti, että hän menee sinne yksin, sillä hän oli armon tilassa, koska hän oli juuri saman päivän aamuna annattanut eräällä munkilla, jolta hän oli varastanut, itselleen synninpäästön, joten hänellä oli nyt vähemmän vaaraan uskallettavaa kuin muilla. Rosvot lupasivat odottaa häntä; luutnantti teki ristinmerkin ja meni.
Toverit seurasivat häntä katseillaan, keskellä tuota itämaisen kaunista yötä, kuultavampaa ja kirkkaampaa kuin hämärä meillä lännessä, ja näkivät hänen loittonevan melkoisen päättäväisin askelin kirkkoa kohti, hälveten näkyvistä sitä mukaa kuin heistä eteni. Viimein hän suorastaan katosi öisten ilmanäärten tummiin varjoihin, ja koko joukkue seisoi nyt hiljaa ja liikkumatta, silmät tähdättyinä paikkaa kohti, johon hän oli haipunut ja josta hänen piti uudestaan ilmestyä.
Kaksi minuuttia meni niin, yön juhlallisessa rauhallisuudessa, joka tuotti heidän taikauskoisille sieluilleen enemmän pelkoa kuin mitä he olisivat tunteneet pyssyjen paukkuessa. Sitten he näkivät, että varjoista alkoi kuultaa nopeasti lähestyvä ihmisolento. Heidän ensimmäinen aikomuksensa oli, se täytyy myöntää, lähteä pakoon luutnanttia odottamatta, nähdessään millä nopeudella hän heitä kohti juoksi; mutta huomatessaan piankin, ettei kukaan häntä ajanut takaa, he häpesivät pelkoaan. Luutnantti puolestaan lisäsi yhä nopeuttaan, kun huomasi miesjoukkonsa; ja viimein, parin minuutin kuluttua, hän pääsi perille kalpeana, huohottaen ja tukka pystyssä.
— No niin, — sanoi yksi rosvoista, — oliko se kirottu sielu siellä vielä.
— Oli kuin olikin! vastasi luutnantti, keskeyttäen joka sanan välillä ilmaa vetääkseen. — Oli, hän oli siellä, ja paljon muita hänen kanssaan.