Marco Brandi oli nukkunut yön eräässä yksinäisessä majatalossa noin peninkulman päässä Cosenzasta. Uneen vaivuttuaan hän oli tuntenut, että hänen vuoteensa kuljeksi, ja hän oli luullut sitä uneksi. Mutta aamulla hän huomasi olevansa keskellä permantoa, ja kun hän samalla näki päivän kuultavan seinien läpi, jotka olivat haljenneet parista kolmesta kohtaa, niin hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Mitä tulee majatalon omistajaan, joka nukkui nähtävästi herkemmin kuin hänen vieraansa, hän oli paennut maan ensimmäisen tärähdyksen tuntiessaan.
Marco Brandi, joka olisi vähääkään tuntoaan vaivaamatta pysäyttänyt matkustajan tai ajoneuvot maantiellä, olisi pitänyt kunnon rosvon arvoon sopimattomana lähteä majatalosta maksamatta siellä velkaansa. Hän laski siis, kuinka paljoon hänen majatalossa saamansa illallisen ja yösijan arvo mahtoi nousta, lisäsi laskuun vielä muutamia kolikoita siivoojattarelle, jätti koko tuon antinsa huoneen näkyvimpään paikkaan ja poistui talosta melkoisen huolissaan, minkähän vaikutuksen Cosenzassa oli tehnyt tämä tärähdys, joka oli sivuuttanut hänet niin lempeällä tavalla, ettei hän ollut sitä huomannutkaan ennenkuin seuraavana aamuna, kuten olemme kertoneet. Ja tosiaankin: mikäli hän jatkoi matkaansa, taloissa, mitä hän näki matkansa varrella, oli enemmän tai vähemmän hirveitä merkkejä tapauksesta. Mutta vielä pahempaa tuli, kun hän saapui vuorten harjalle, jotka vallitsevat Cosenzaa Martoranon puolelta, ja saattoi nähdä yhdellä silmäyksellä; vaikkei vielä yksityiskohtia eroittaen, koko onnettomuuden, joka oli kohdannut kaupunkia päästä päähän, oikun koko vaihtelevaisuudella ja sen kaikissa ilmenemismuodoissa.
Marco Brandi asteli keskellä tätä hävityksen näytelmää, ja hänen sydäntään ahdisti ajatus, että hänen isänsä saattoi olla uhrien joukossa; ja hän etsi jotakuta, jolta olisi voinut saada hänestä tietoja. Mutta kadut olivat autiot. Vanha Placido Brandi asui etäisimmässä korttelissa siitä, minkä kautta poika oli tullut kaupunkiin, niin että viimemainitun oli pakko kulkea kaupunki laidasta laitaan, saamatta kuulla mitään uutisia. Tultuaan pienen joen rannalle, joka juoksee kaupungin läpi, hän huomasi, että se oli kuivunut. Työmiehet kaivelivat nyt kiihkeällä innolla tuota uomaa, paikkakunnan tiedemiesten ohjaamina, jotka olivat lukeneet Jornaudesin [Jornaudes, oik. Jordanes, alanilalnen historioitsija 500-luvulIa. Suom.] historiasta, että Alarik-kuningas oli haudattu tämän joen pohjaan, suljettuna kolmeen arkkuun, joista ensimmäinen oli kultaa, toinen hopeaa ja kolmas pronssia, siten, että sotilaat ensin olivat kääntäneet joen uomastaan ja hautauksen jälkeen antaneet Busenton jälleen virrata entistä väyläänsä.
Tällä kertaa ei ihmiskäsi ollut suorittanut moista jättiläistyötä, vaan Jumala oli jokeen hengähtänyt, ja se oli kadonnut. Marco Brandi lähestyi työmiehiä ja kysyi, mitä he etsivät, sillaikaa kuin voivottavat haavoittuneet odottivat turhaan apua talojen raunioihin haudattuina; miehet vastasivat etsivänsä Alarikin ruumista, joka oli maannut joen pohjassa tuhatneljäsataa vuotta. Marco Brandi luuli silloin, että maanjäristys oli tehnyt Cosenzan asukkaat hulluiksi.
Noin kahdensadan askeleen päässä hän näki uuden ihmisjoukon, jonka muodosti muuan vanhus, kolme neljä munkkia ja kymmenkunnan laupeudensisarta; he kaivoivat erään talon raunioita, josta kuului vaikeroivia huutoja. Marco lähestyi joukkoa ja tunsi nyt vanhuksessa, joka johti töitä, oman isänsä. Brandit heittäytyivät silloin toistensa syliin, ja sitten kumpikin heistä tarttui kuokkaan ja ryhtyi toimeen; heidän onnistuikin saada pelastetuksi nainen ja kaksi lasta.
Busentossa työskentelevät jälleen olivat riemunsa kukkuloilla, sillä he olivat löytäneet joesta pienen pronssihevosen, jonka arvo oli pari hopearahaa.
Marco Brandi ja hänen isänsä riensivät toisen talon luo, sillaikaa kuin tiedemiehet jatkoivat kaivaustöitään; ja koko päivän toiset työskentelivät nyt pelastaakseen eläviä, toiset ryöstääkseen kuollutta. Illalla menivät Placido Brandi ja hänen poikansa, hervottomina väsymyksestä, vanhuksen taloon; se oli jäänyt kolmantena seisomaan keskelle kokonaisen kadun raunioita; tiedemiehet jälleen asettuivat yöleiriin itse joen uomaan.
Brandeilla, jotka menivät yöksi taloon, mikä voi luhistua koska tahansa, — heillä mahtoi olla harvinaisen huoleton rohkeus tai sangen luja usko, sillä he olivat melkein ainoat, jotka tohtivat oleskella katon alla moisena yönä. Kaikki asukkaat olivat paenneet kaupungin ympäristölle, jonne he rakensivat kaikessa kiireessä hirsistä ja oljista jonkinlaisen kenttäleirin. Se yhtäkkiä kyhätty leiri olisi muistuttanut erehdyttävästi jotakin hottentotti-kraalia, ellei ylimystö, joka puikahtaa ohi vaikeuksien kaikkialla, jopa maanjäristyksissäkin, olisi elähyttänyt noiden yhtäkkiä kyhättyjen asumusten kesytöntä yksitoikkoisuutta melkoisella joukolla täyteen kuntoon valjastettuja vaunuja, joissa isännät istuivat sisällä ja kuskit pukilla, sillä ajoneuvojen omistajat olivat huomanneet tällaisen asumisen mukavammaksi.
Mikään ei muuten ollut tuskallisempi näky kuin tuo yhteen kokoontunut onneton väestö, josta jokaisella oli joku surtavana ja josta ne olivat vähimmän kadottaneet, jotka eivät olleet kadottaneet muuta kuin omaisuutensa.
Yö oli hirvittävä, sillä on muistettava, että milloin ensimmäinen tärähdys tapahtuneekin, sitä seuraa toisia ja melkein aina yöllä. Saattaisi sanoa, että maa pelkää antautua raivoisiin väänteihinsä aikana, jolloin aurinko sitä katselee, ja että se odottaa vain kuninkaansa nukkumista heittäytyäkseen jälleen noihin kuumeenpuuskiin, jotka saavat sen ähkimään ja heittelehtimään, sen sisuksia polttavan tulen kalvamana. Tuontuostakin kulki väristys maankamaraa pitkin, kellot torneissa soivat itsellään, ja huudot: Terre moto! Terre moto! kaikuivat valittavina ja kauhistavina; se oli kuolonkaameata huutojen, valitusten ja voihkinain yhteissointua, jota olisi luullut, kun se kohosi valtavana taivasta kohti, jonkun muinaisen kirotun kaupungin viimeiseksi huokaukseksi, jollaisesta raamattu puhuu.