Vanha Placido Brandi ja hänen poikansa nukkuivat noin kaksi tuntia; sitten he, vaikka Jumala näyttikin suojelevan kattoa heidän päänsä päällä, läksivät pois talosta, ei paetakseen tai valitellakseen kuten enimmät muut tekivät, vaan koettaakseen toimittaa apua onnettomille, jotka vielä olivat hengissä talojensa raunioihin haudattuina.
Heidät pysäytti ovella kummallinen saattue, joka tuli heitä kohti. Sen muodosti noin kolmisenkymmentä kapusiini-munkkia, joista toiset kantoivat soihtuja ja toiset, alastomina vyötäröihin saakka, suomivat itseään nauloilla varustetuilla piiskoilla, kulkien kaupungin läpi tekemässä julkista katumusta omien ja kansalaistensa syntien tähden.
Matkan varrella tuli miehiä ja naisia ulos raunioista, niinkuin kummitukset koloistaan, ja laskeutuivat maahan, liittyen ääneensä rukouksiin, joita suomitsija-veljet lauloivat. Vanhus ja hänen poikansa vaipuivat niinkuin muutkin polvilleen ja yhtyivät väkijoukon litaniaan. Mutta hetkellä, jolloin itse sovitusuhrin marttyyrit kulkivat heidän ohitseen, katkesi Marco Brandin ääni yhtäkkiä ja hänen kätensä tarttui isän käsivarteen: flagellanttien eli suomitsija-veljien päällikössä hän oli tuntevinaan luutnantti Paolon ja toisissa heissä koko muun rosvojoukkonsa, jonka hän luuli oleksivan keskellä Kalabrian vuoristoa aivan erilaisissa hommissa kuin katumusta tekemässä.
Marco Brandi ei ollut uskoa silmiään; mutta kun hän oli liian uskonnollinen häiritäkseen ystäviään heidän hurskaassa työssään, niin tyytyi hän vain kulkemaan heidän perästään suuressa kansanjoukossa, joka näitten hurskaiden miesten hartauden nähdessään seurasi heitä, ylistystä heille laulaen ja uskoen tietysti, että moinen uhri sammuttaisi Jumalan vihaa. Kirkon portaille saavuttaessa lauloivat soihtujen kantajat kahta äänekkäämmin ja suomitsijat iskivät kahta ankarammin. Moinen hyvä esimerkki valtasi koko kuulijakunnan mukaansa: kaikki lankesivat polvilleen, miehet raastaen tukkaansa, naiset lyöden rintoihinsa ja äidit antaen vitsaa lapsilleen, niin että sovitus tulisi kyllin täydelliseksi viattomista pienokaisista, jotka eivät osanneet syntiä tehdä, aina vanhuuden heikkouteen saakka, joka ei enää pystynyt syntiin. Viimein, kun laulu vaikeni, astuivat ensin soihtujen kantajat kirkkoon ja suomitsija-veljet seurasivat paritusten heitä; Paolo jäi viimeiseksi, niinkuin kenraali johtaessaan peräytymismatkaa. Hänkin aikoi sitten vuorostaan astua sisään, mutta silloin Marco Brandi hänet pysäytti tarttuen häntä käsivarteen. Luutnantti, jonka omatunto luultavasti oli suoritetusta katumustyöstä huolimatta vielä kyllin kuormattu, koetti irroittaa kättänsä eikä kääntynyt taakseen katsomaan, ajatellen parhaaksi olla näyttämättä kasvojaan henkilölle, joka niin eittämättömällä tavalla ilmaisi halunsa päästä tekemisiin hänen kanssaan; mutta samassa kuuli hän Marco Brandin hyvin tutun äänen mainitsevan nimeään.
— Kapteeni! huudahti hän silloin ja kääntyi.
— Sepä juuri, — vastasi Marco. — Mutta hittoako te täällä teette?
— Näette sen itse, kapteeni; Jumalan armo on meitä koskettanut ja me teemme katumusta.
— Sepä sattui hyvin, — vastasi Marco Brandi, — sillä minä tulin jättämään erohakemusta ja pelkäsin suuresti selkkauksia paatuneitten kanssa.
— Onnittelen teitä, kapteeni, oikealle tielle palaamisesta, — vastasi luutnantti syvän synninsurun painaman näköisenä. — Mutta kertokaapa meille, miten te täällä olette, vaikka me luulimme teidän joutuneen vangiksi tai kuolleen.
— Ja te kertokaa, miten minä näen teidät täällä, salautuneina kapusiinien kaapuihin, kun minä jätin teidät rosvojen viittoihin.