Olemme sanoneet, että Marco Brandin isä oli järjestyksen mies; niinpä olivatkin hänen kirjansa selvät, eikä hänen poikansa voinut muuta kuin kehua sitä samalla sekä kunniallista että kannattavaa tapaa, jolla isä oli sijoittanut hänen varansa. Mutta kun nuori sulhanen nykyisissä aikeissaan tarvitsi käteistä rahaa, otti hän isältään tuhantisen kolikkoa kultarahoina ja viisi-, kuusitoistatuhatta frangia maksuosoituksena Mariekofin pankkihuoneelle Napolissa ja Tortonialle Roomassa, ja jätti loput, jotka voivat nousta ainakin yhtä suureen määrään, niiden älykkäiden käsien hoitoon, jotka olivat näinä aikoina kasvattaneet hänen pienen omaisuutensa melkeinpä kaksinkertaiseksi.
Marco Brandilla oli syynsä olla matkustamatta kahdesti samaa tietä. Keskellä Cosenzassa vallitsevaa mullistusta ei häntä tosin ollut tunnettu, mikä olikin ymmärrettävää, jokaisella kun oli tarpeeksi huolta omissa asioissaan, välittääkseen täydellä todella muusta kuin tuosta tapahtumasta, joka oli hävittänyt puolen kaupunkia ja uhkasi jokaisella uudella tärähdyksellä samaa kohtaloa vielä pystyynkin jääneelle toiselle puolelle. Marco Brandi läksi siis San Lucidoon, sopi siellä kalastajain kanssa kuljetusmaksusta ja antoi saattaa itsensä sieltä rantoja pitkin Tropeaan.
Tähän kaupunkiin tullessaan hän kuuli yhtaikaa kaksi uutista, joita hän sangen vähän odotti, nimittäin, että mestari Adam oli kuollut ja että Gelsomina oli ollut jo muutaman päivän tätinsä luona. Hän tiedusteli heti tuon arvon naisen asunnon, ja löysi siellä tyttöparan keskellä useita muita ikäisiään tyttöjä, jotka olivat tulleet lohduttamaan häntä, tosin tehden sen niin tavallisin sanoin, että ne vain lisäsivät isäänsä surevan tuskaa, sitä lainkaan rauhoittamatta. Gelsominan suru oli tosiaan suuri, sillä oikullisesta luonteestaan ja kärsimättömyydestään huolimatta hänellä oli hyvä sydän, ja hän rakasti isä-raukkaansa kaikesta sielustaan.
Tuskin hän nyt näki oven avautuvan ja sen kynnykselle ilmestyvän miehen, jota hän rakasti, niin hän heittäytyi heti hänen kaulaansa, tuntien, että nyt oli Jumala lähettänyt hänen luokseen sielun, jolle hän voi tuskansa purkaa, ja hän puhkesi kyyneliin. Seudulla oli levinnyt huhu, että nuori tyttö aikoi naimisiin erään veljensä ystävän kanssa; jokainen tunsi siis tulokkaassa sulhasen, ja kaikki vetäytyivät niin ollen vaistomaisen hienotuntoisuuden vaatimana heidän luotaan pois.
Marco Brandi ei koettanut suinkaan suoranaisesti lohduttaa Gelsominaa; päinvastoin hän puhui hänelle mestari Adamin erinomaisista ominaisuuksista, hänen rakkaudestaan lastaan kohtaan, lyhyesti: kaikesta, mikä suinkin saattoi perinpohjin tytön sydämen sulattaa, ja nuori tyttö tunsikin kyyneleissä, jotka Marco Brandi sai hänet vuodattamaan, ainoan ja oikean helpoituksen, mitä hän surussaan voi toivoa. Sitten, mutta vähitellen, pujahti keskelle kyyneleitä joku rakkauden sanakin, niinkuin auringon säde keskelle myrskyä. Marco Brandi lakkasi valittamasta nykyistä onnettomuutta ja kiinnitti sensijaan toivon tulevaisuuteen; hän puhui onnen suunnitelmista, joita mestari Adam oli tehnyt heidän kanssaan, ja että heidän oli nyt pakko ne toteuttaa, ilman hänen apuaan; ja niin taitavasti hän puhui, että hänen lopulta onnistui vaistomaisella hienoudella, jota ei puolivilliltä vuoristolaiselta olisi saattanut odottaa, poistaa Gelsomina-paran taivasta peittänyt surunpilvi. Tyttö oli alkanut häntä kuunnellen, ja lopetti hänelle vastaten; hän oli nyt alistumisen opastamana tehnyt ensimmäisen askeleen toivoa kohti.
Päivän lopulla levisi kaupungissa merkillinen huhu. Sanottiin, että Fra Bracalone, joka oli kulkenut täältä Balaamin kanssa ohitse tavallisella almumatkallaan naapurikyliin mennäkseen, oli puhunut vihjaillen ja salaperäisin sanoin jostakin ylösnousemuksesta, mikä saattoi käydä perheelle surullisemmaksi kuin itse kuolema. Kun häneltä oli kysytty yksityiskohtia mestari Adamin viimeisistä hetkistä, oli hän vastannut niihin päätään pudistaen kuin ainakin mies, joka ei tahdo sanoa mitään varmaa, mutta joka ei estä toisia otaksumasta mitä tahtovat.
Nämä kaikessa hiljaisuudessa uskotut salaisuudet olivat saapuneet myöskin Gelsominan tädin kuuluviin. Täti, joka ei voinut ymmärtää, mikä olisi sen pahempaa kuin kuolema, tuli tehneeksi veljensätyttärenkin osalliseksi huhuista, joihin ainoastaan kunnon lukkari voi antaa selityksen. Toivo on viimeinen tunne, joka ihmisen sydämessä kuolee; Gelsomina alkoi siis toivoa, voimatta itselleen selvittää, mitä hän oikein toivoi. Tällä hetkellä ilmestyi Fra Bracalone aaseineen kadun kulmaan. Gelsomina aikoi juosta hänen luokseen, täti pidätti häntä. Mutta kun Fra Bracalone kulki oven ohitse, sulki Marco Brandi häneltä tien ja pyysi häntä tulemaan sisään. Lukkari tunsi entisen tuttavansa, jota hän, niinkuin kaikki muutkin, piti korpraali Bombardan ystävänä, ja koska Gelsomina kerran kuitenkin saisi tietää totuuden, niin tahtoi lukkari tytön tietävän sen hänen omasta suustaan, sillä tällä tavalla saisi hän sen kuulla ainakin mahdollisimman hellävaraisessa ja lieventävässä muodossa.
Fra Bracalone oli puhunut totta: uutinen, jonka hän toi, oli pahempi sitäkin, mikä jo tunnettiin. Mestari Adam liittynyt varasjoukkoon, mestari Adam tekeytynyt kuolleeksi jakaakseen rosvojen kanssa valtiolta ryövättyjä rahoja, vieläpä kirkossa, johon hän oli mennyt muka itseään hautauttamaan, se oli seikka, jota ei kukaan sellainen voinut ymmärtää, joka tiesi kuinka pitkää ja työteliästä taistelua maalari oli käynyt köyhyyttä vastaan. Niinpä ei Gelsominakaan jaksanut kestää sielussaan vuorottelevain ristiriitaisten tunteittensa kiivautta, vaan kaatui Fra Bracalonen kertomuksen lopulla pyörtyneenä Marco Brandin syliin.
Marco Brandi oli selväjärkinen mies, joka tiesi kokemuksesta, että naisten pyörtymiset ovat joskus pitkiä, mutta harvoin vaarallisia.. Hän laski niin ollen Gelsominan tädin käsiin, ja vieden Fra Bracalonen viereiseen huoneeseen, pyysi lukkaria kertomaan tapauksen yksityiskohdittain.
Näissä Marco Brandille kyllä uusissa yksityiskohdissa on lukijalle vähän tuntematonta ja kerrottavaa. Arvon lukkari oli, kuten olemme nähneet, lähtenyt mestari Adamin luota hetkellä, jolloin oli huomannut unohtaneensa tärkeimmän osan maalarille antamastaan lupauksesta. Noin kymmenen minuuttia poissa oltuaan hän tuli takaisin kaapua tuoden, mutta kuuli silloin kovaa meteliä kirkossa, jonka hän oli tuokio sitten jättänyt hiljaiseksi kuin hauta. Hän hiipi varpaillaan ovelle, työnsi sen hiljaa raolleen ja näki silloin kuorissa hyvinkin tusinan rosvoja, jotka jakoivat keskenään kultakassaa.