Fra Bracalone, jolla ei ollut pienimpiäkään vaatimuksia saavuttaa mainetta urhoollisuudellaan, ei hetkeäkään aikonut karata yksinään niin vankan joukon kimppuun. Sentähden hän vetäytyi takaisin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin ja poistui luostarista ja kiiruhti ilmoittamaan asiasta tuomarille. Tämän kunnioitettavan virkaherran ovella, herran, jolla on niin korkea arvo Kalabrian ja Sisilian kylissä, hän tapasi saman vartioston, joka oli saattanut rahapostia ja joka oli nyt jälleen kokoontunut pakoretkeltään yhteen ja tullut tapaamaan samaa henkilöä kuin lukkarikin, vieläpä samassa tarkoituksessa. Häpeä, että olivat lähteneet pakoon melkein ilman taistelua, pelko, että he saisivat eron virasta, niinkuin heille uskottujen rahain ryöstöstä luonnollisesti voi olla seurauksena, halu yletä arvossa, jos heidän onnistuisi rosvoille kostaa ja saada takaisin rahat, jotka he olivat antaneet itseltään viedä, helppous yllättää varustautumattomat rosvot hetkellä, jolloin nämä sellaista vähimmin odottivat, kaikki tämä palautti sbirreille jälleen heidän rohkeutensa, jonka he olivat hetkeä aikaisemmin menettäneet. Ja Fra Bracalonen saattamina he tunkeutuivat sitten luostariin juuri samalla hetkellä, jolloin mestari Adam karkoitti koko joukkueen pakoon nousten arkussaan pystyyn ja iskien heihin kauhistavat sanansa: Kiirastuleen tuomitun sielu!
Nyt lukijamme aavistavat lopun; korpraali joukkoineen ei ollutkaan joutunut tekemisiin Paolon ja hänen rosvojensa kanssa, vaan oli tavannut kirkossa enää ainoastaan Matteo-kuoman ja mestari Aadamin. Mutta koska varastetut rahat olivat siellä ja koska mainittujen kunnon naapurien ympärillä oli kaikenlaisia aseita täydessä vireessä, oli selvää, että he olivat syyllisiä, jopa suorastaan ehkä tämän seutua kiusaavan kauhean rosvojoukon päälliköltäkin. Eräät menivät niinkin pitkälle, että ajattelivat Marco Brandin nimen ainoastaan jonkinlaiseksi mestari Adamin ottamaksi sotanimeksi ja ettei maailmassa ollutkaan muuta Marco Brandia kuin kunnianarvoisa maalari.
Niin ollen oli mestari Adam ja Matteo-kuoma viety kylän vankilaan ja todistekappaleet jätetty takavarikkoon tuomarille.
Mikäli Fra Bracalone kertoi tarinaansa, sikäli hälveni verho, joka tähän saakka oli kätkenyt kuulijan silmissä Paolon ja hänen kumppaniensa äkillistä ja odottamatonta kääntymystä. Yksi ainoa seikka jäi hänelle käsittämättömäksi, hänelle, joka tiesi paremmin kuin kukaan muu, että Marco Brandi oli tosiaan olemassa ja että mestari Adam oli viaton, nimittäin, mikä oli ollut syynä tuohon valekuolemaan, josta valekuolleelle oli koitunut niin hirveät seuraukset. Mutta koska Fra Bracalone ei voinut antaa hänelle muita selityksiä kuin ne sangen hämärät tiedot, mitä hänellä itsellään oli, niin sanoi Marco Brandi hyvästit kunnon lukkarille, joka jatkoi Balaamin kanssa matkaansa Nicoteraan, sekä meni itse nuoren tytön huoneeseen.
Gelsomina oli tointunut tainnuksistaan, mutta oli joutunut hirvittävän kuumeen valtaan. Marco Brandi lähestyi rauhattomana hänen vuodettaan; tytön puhe oli lyhyttä, hengitys nopeaa ja hänen silmänsä paloivat; hän tunsi kyllä nuoren miehen vielä, mutta otti hänet kuitenkin vastaan melkeinpä jonkinlaisella kauhulla. Hän näet ajatteli, että tämäkin viimeinen onnettomuus, joka hänen perhettään kohtasi, johtui, kuten kaikki muutkin, Marco Brandista: ilmeni jonkinlainen kovan kohtalon voima, joka lähti tuosta miehestä ja kohdistui hänen sukuunsa, ja se alkoi häntä nyt peloittaa. Ensimmäisen kerran, kun Marco Brandi oli ilmestynyt kylään, hän tuli sinne hävittääkseen maalarin luoton; toisen kerran murskatakseen isän sydämen ja kolmannen kerran riistääkseen häneltä kunnian.
Tällaiset ajatukset olivat muuten johtuneet jo itsensä Marco Brandinkin mieleen, joten hänellä ei nyt ollut suurta vaivaa aavistaa, mikä hänen kihlattunsa kylmenemiseen häntä kohtaan oli oikeastaan syynä. Kuume, joka tyttöä poltti, tuli muuten yhä ja yhä kiivaammaksi ja eräät tajuamattomat sanat, jotka hänen kuivilta huuliltaan pääsivät, ilmaisivat, että hän alkoi jo houraillakin. Marco Brandi tahtoi silloin ottaa tyttöä kädestä, mutta tyttö veti kätensä pois. Sulhanen istui nyt vuoteen päälaudan taakse, niin ettei sairas voinut häntä laisinkaan nähdä, tyttöparka, joka huusi isäänsä yhä kasvavassa kuumehoureessaan, kaikilla tyttärellisen tuskan sydäntävihlovilla sanoilla. Mitä sulhaseen jälleen tulee, näytti tyttö hänet kokonaan unohtaneen, tai jos hän sattumoisin lausuikin hänen nimensä, teki hän sen niin moittivalla äänellä, että Brandin sydäntä särki.
Sulhanen ymmärsi, ettei sellaista taudin tilaa voinut kauan jatkua; heikko ja hermostunut kun Gelsomina oli, tappaisi moinen kuumehoure hänet kolmessa päivässä; ainoa keino saada moinen lakkaamaan oli toimittaa tytön luo hänen isänsä. Marco Brandi ei epäröinyt.
Kuumeen voima heikkeni kuitenkin vähitellen; sanoja syöksyi vähemmin nuoren tytön suusta, heikkous ja lamaannus seurasivat kiihkoa ja hourailua; uni, jota väristykset alinomaa keskeyttivät, otti sairaan helmoihinsa. Marco Brandi käytti tätä tilaisuutta; hän meni pöydän ääreen, joka oli Gelsominan vuoteen vieressä, kirjoitti muutaman rivin paperipalalle, jätti erääseen pieneen lippaaseen rahat ja arvopaperit, jotka oli saanut isältään, ja asetti kirjeensä lippaan päälle. Sitten hän lähestyi hiljaa morsiamensa vuodetta, painoi huulensa hänen huuliinsa, mutisi jäähyväiset, joiden piti olla hänen viimeisensä, ja lähti talosta ilmoittamatta kenellekään lähdöstään.
Kun Gelsomina seuraavana päivänä avasi silmänsä, oli ensimmäinen henkilö, jonka hän näki vuoteensa pääpuolessa, hänen isänsä. Gelsomina kirkaisi, sillä hän luuli, että se oli vielä vain kuumenäkyä. Mutta vanhus sulki hänet syliinsä, ja hänen kyyneleensä ja suudelmansa saivat tytön pian vakuutetuksi, että tämä oli totta. Silloin kysyi Gelsomina häneltä, kuinka isä oli täällä, hän, jonka tytär luuli olevan vankilassa kuolemanrikoksesta syytettynä. Vanhus ei sitä itsekään ymmärtänyt. Kello kahden aikaan aamulla tuomari oli tullut hänen luokseen vankilaan ja ilmoittanut, että hän oli vapaa. Mestari Adamille ei ollut tarvittu sanoa sitä kahta kertaa; hän oli juossut ilmoittamaan tämän hyvän uutisen vanhalle Babilanalle; ja ajatellessaan, miten rauhaton hänen tyttärensä täytyi olla: joko luullen hänen kuolleen tai olevan vankina, oli vanhus lähtenyt heti Tropeaan, jonne hän oli saapunut juuri vähää ennen kuin tytär avasi silmänsä.
Koko jutussa oli jotakin käsittämätöntä, joka pakotti Gelsominan keräämään kaikki sekavat muistot, mitä hänellä oli eilisestä päivästä. Silloin muisti hän hämärästi nähneensä Marco Brandin; sitten hänen muistonsa tuli selvemmäksi ja hän moitti itseään ajatellen, kuinka kylmästi hän oli ottanut Marco Brandin vastaan. Mutta siitä hetkestä lähtien jälleen hän ei muistanut kerrassaan mitään muuta kuin tunnon kuumasta suudelmasta, jonka hän oli aistinut unessaan ja joka oli viipynyt hänen huulillaan. Gelsomina katseli pelästyneenä ympärilleen: Marco Brandi ei ollut enää siellä.