Oikeudenkäynnistä tulikin lyhyt, joskin siihen lie syynä ettei Marco Brandi, uskottomana isänsä tavoille, tehnyt kerrassaan mitään, mitä hänen olisi juttua pitentääkseen pitänyt tehdä: hän tunnusti yhdellä ainoalla kertaa ja mitään varastoon jättämättä kaikki toimittamansa pahat työt, eikä tuomiota tarvinnut odotellakaan: Marco Brandi tuomittiin kuolemaan.
Tämän uutisen kuullessaan joutui Gelsomina, joka ei ollut vielä täydellisesti parantunut entisestäkään taudistaan, moninverroin surkuteltavampaan tilaan kuin ennen. Ensi kerralla hän oli moittinut rakastettuaan siitä, että tämä oli syössyt hänen isänsä perikatoon, ja nyt hän syytti isäänsä rakastettunsa surmaamisesta. Onneton perhe näytti viime aikoina joutuneen suorastaan kirouksen esineeksi, niin se syöksyi tuskasta tuskaan.
Mestari Adamilta jälleen, joka oli tavallisesti niin kekseliäs, olivat tällä kertaa, neuvot loppuneet, eikä hänellä ollut muuta kuin sekoittaa kyyneleitä tyttärensä kyyneleihin. Hän oli kyllä ajatellut lähteä Napoliin, heittäytyä kuninkaan jalkoihin ja muistuttaa hänelle, että hän se oli aikoinaan maalannut Karmelin vuoren Neitsyt Marian kardinaali Ruffon lippuihin. Mutta paitsi sitä, että siitä tapahtumasta oli jo kulunut kolmattakymmentä vuotta, mistä saattoi johtua, että Ferdinand oli sen jo unohtanut, varsinkin jos hänellä oli sellaisia syitä, jotka usein saavat kuninkaat huonomuistisiksi, — paitsi sitä tarvittiin tuollaiseen matkaan ainakin kaksitoista, viisitoista päivää, ja kuolemantuomiohan oli määrätty toteutettavaksi ylihuomenna. Täytyi siis vain odottaa, mitä tuleman piti, ja luottaa Jumalaan.
Marco Brandi oli kuullut tuomionsa tyynin kasvoin, pöyhkeilemättä ja kerskailematta. Siitä saakka kun hän oli päättänyt uhrata henkensä pelastaakseen mestari Adamin, oli hän tiennyt kaikki tästä uhrista koituvat seuraukset ja vähitellen tottunut kuolemanajatukseen. Tuota alistumista, johon yksin hänen rohkeutensakin olisi jo riittänyt, oli helpoittanut vielä eräs julma luulo, sinä yönä saatu, jolloin Gelsomina vaati häneltä takaisin isäänsä, nimittäin, että nuori tyttö ei enää rakastanut häntä. Ja mitä merkitsi hänen elämänsä ilman Gelsominan rakkautta?
Poikaparka ei saattanut, kuten huomaamme, aavistaakaan, että sillä hetkellä, jolloin hän lähti tytön isän puolesta kuolemaan, Gelsomina oli kuolemaisillaan hänen tähtensä. Tyttö oli tehnyt kaikki voitavansa saadakseen nähdä Marco Brandia, mutta se oli häneltä julmasti kielletty. Tuomarit pelkäsivät, että joku vangin ystävä saattaisi hänen luonaan käydessään antaa hänelle jonkun aseen, jonka avulla hän pääsisi oikeutetusta rangaistuksestaan pakoon. He tahtoivat näyttää kansalle varoittavan esimerkin, ja Marco Brandilla oli siis kunnia rangaistuksensa kärsiessään tulla moraalin opettajaksi koko täkäläiselle Kalabrialle, jonka hän oli teoillaan saattanut huonoon maineeseen.
Mestari Adam ei lähtenyt tyttärensä vuoteen pääpuolesta; isäparka oli aina elänyt pelkästään tyttärensä tähden ja näytti nyt riutuvan kuolemaankin hänen kerallaan. Lakkaamatta hän istui siinä, itkien, kun tytär nukkui, ja hymyillen, kun hän heräsi.
Joka toinen päivä toi kunnon Fra Bracalone, josta oli tullut koko talon ystävä, sinne almumatkansa parhaat hedelmät; mutta turhaan Babilana-muori tyhjensi keittiötaitonsa kaikki aarteet valmistaakseen näistä aineista ruokaa, sillä vain hän yksin joutui niitä hiukan maistamaan. Mestari Adam joi ainoastaan silloin tällöin lihaliemen jäännöstä, jossa Gelsomina oli kostuttanut huuliaan, muuta hän ei nauttinut; ja olipa oikein ihme, miten vanhus saattoi elää näin pelkästään isällisen tuskansa ruokkimana ja juottamana.
Gelsomina taas ei ollut entinen lapsi: hänen päähänpistonsa, hänen oikullinen itsepäisyytensä oli kadonnut; hän oli suloinen ja vaikeroiva kuin haavoitettu gaselli, ja hänen isänsä oli tästä alistumisesta huolestuneempi kuin oli ollut hänen epätoivostaan. Tuon tuostakin koetteli Fra Bracalone, joka harjoitteli hiukan tohtoroimistakin, tytön valtimoa; mutta pois kääntyessään hän sitten laksahutti vain surullisesti kieltään, ja pudisti murheissaan päätänsä. Tuo hurskas mies ei muistanut nyt pyhiä kuviaan, ei siunattuja leivoksiaan eikä ihmeitätekevää tupakkaansakaan. Hänellä oli nuo apuneuvonsa ainoastaan suojellakseen vastaisilta taudeilta niitä, jotka voivat hyvin, mutta sairaihin hän ei lähtenyt koettamaan niiden vaikutusta; ja sitäpaitsi hän oli näin hyvien tuttujen kesken liian rehellinen luulotellakseen muka horjumatta uskovansa noihin reliikkeihinsä, joita muut niin hartaasti halusivat ja joita hän heille jakeli niin runsaasti, että jo sen olisi pitänyt saada herkkäuskoiset arvaamaan, kuinka vähän arvoa kunnon lukkari niille itse antoi.
Gelsominalta oli koetettu salata kuolemantuomiota; mutta se oli kuulutettu pitkin kylää rumpua pärryttäen, ja kun Gelsomina kuuli tuon soittimen äänen, joka ei kaikunut muuta kuin juhlatiloissa, kuunteli hän sitä sen tarkkaavammin, koska oli huomannut mestari Adamin koettavan kääntää siitä hänen huomiotaan pois. Tytär ojensi siis kätensä ja painoi sen isän suulle, nousi kyynäräisilleen vuoteessa ja kuuli sitten koko julistuksen, kuuluttajan viimeisiin sanoihin saakka, joissa ilmoitettiin, että tuomio pannaan toimeen huomenna. Silloin hervahti Gelsomina takaisin vuoteeseensa, silmät suljettuina ja hievahtamatta; ja tästä hetkestä lähtien liikkuivat sitten ainoastaan hänen huulensa, ja kokonaisen päivän hän eli jo maannut tällä tavoin, ilmaisten ainoastaan huulten värinällä vielä elävänsä.
Nyt kuuluivat Fra Bracalonen askeleet, joka tuli jälleen tapansa mukaan sairasta katsomaan; Gelsomina kääntyi isänsä puoleen ja pyysi häntä jättämään hänet yksinään lukkarin kanssa.