Mestari Adam ei ollut nyt enää muuta kuin tahdoton kone, ja hitain ja eleettömin liikkein hän nousi tuoliltaan ja poistui huoneesta; Gelsomina avasi kuumeesta palavat silmänsä ja teki Fra Bracalonelle merkin, että tämä tulisi istumaan hänen viereensä.
— Isä, — sanoi hän Fra Bracalonelle, kun tämä oli täyttänyt hänen toiveensa, — minun täytyy saada hänet nähdä.
— Mutta tiedättehän hyvin, lapseni, — vastasi kunnon lukkari, — että se on mahdotonta, koska hän on täydellisesti eristetty.
— Isä, — jatkoi Gelsomina, — olen kuullut puhuttavan, että kuolemaantuomitut viettävät viimeisen yönsä valaistussa kappelissa.
— Se on totta, — mutisi Fra Bracalone.
— No niin, tänä iltana alkaa viimeinen yö; missä hän sen viettää?
— Luostarin kirkossa.
— Isä, — sanoi Gelsomina, tarttuen lukkarin käsiin sellaisella voimalla, ettei toinen enää ollut luullut moista mahdolliseksi; — sehän on teidän kirkkonne. Te voitte siis viedä minut sinne jostakin ovesta, joka ei ole suljettu. Häntä ei päästetä irti rautarenkaasta, johon hän on kahlehdittu, ja vartijat ovat ääressä. Te jäätte ovelle, josta menemme sisään; teillä ei siis ole mitään pelättävää.
— Mutta mitä te aiotte, rakas lapseni? Moinen kohtaus tekee ainoastaan teidän eronne kahta julmemmaksi.
— Koska hänen täytyy kuolla, isä, niin tahdon, että hän kuolee ainakin minun puolisonani. Minä se hänet surmasin. Minä tahdon saada oikeuden kantaa surua koko lopun ikäni; kaikki muotoseikat oli jo valmistettu, ei ollut enää muuta kuin määrättävä hääpäivä. Jumala on sen nyt määrännyt, ja minä sen hyväksyn.