— Minä tunnustan, — vastasi Chicot, — että olen ollut suuri petturi serkkuani Condéta kohtaan, jonka vaimon olen vietellyt, ja minä kadun sitä.
— Mitä sinä sanot? mutisi kuningas. — Oletko vaiti! Siitä tapahtumastahan on kulunut jo kauvan.
— No, — sanoi Chicot, — siirtykäämme johonkin muuhun asiaan.
— Jatka! puhui ääni.
— Minä myönnän, — jatkoi nyt tuo vale-Henrik, — että olen menetellyt roistomaisesti puolalaisia kohtaan, jotka olivat valinneet minut kuninkaakseen, siinä että heidät yöllä salaa hylkäsin ja vein mukanani kruunulle tulevat jalokivet. Tätäkin minä kadun.
— Lurjus! kuiskasi Henrik. — Se on unohdettu jo aikoja sitten.
— Mutta minunhan täytyy edelleenkin narrata ääntä, huomautti Chicot. — Anna minun olla rauhassa.
— Puhu! kehoitti ääni edelleen.
— Minä tunnustan, — sanoi Chicot, — että olen riistänyt Ranskan kruunun veljeltäni Alenconin herttualta, jolle se oikeudenmukaisesti kuului, koska minä jo muodollisesti olin siitä luopunut ottaessani vastaan Puolan kruunun, ja minä kadun sitäkin.
— Roisto! — mutisi Henrik.