Bussy meni kuitenkin Henrikin luo, mutta tämä virkkoi:
— Ettekö kuule, herra de Bussy, että teitä huudetaan?
Ja suosikkiensa nauraessa käänsi kuningas tälle nuorelle soturille selkänsä.
Bussy punastui harmista, mutta oli ottavinaan kuninkaan huomautuksen todeksi, ja, ikäänkuin ei olisi hovimiesten pilkallista hymyilyä huomannutkaan, kääntyi Chicot'in puoleen sekä virkkoi:
— Ah, anteeksi, sire! Mutta onpa olemassa kuninkaita, jotka niin paljo muistuttavat narreja, että teidän tulee antaa minulle anteeksi, kun luulin teidän hovinarrianne kuninkaaksi.
— Hm! mutisi Henrik, mitä hän sanoo?
— Ei mitään, sire, virkkoi Saint-Luc, joka koko illan näytti toimivan rauhanvälittäjänä.
— Kuulkaapa, herra Bussy, se on todellakin anteeksiantamatonta, lausui Chicot ja nousi varpailleen, aivan niinkuin Henrikin oli tapana tehdä, kun hän milloin tahtoi näyttää majesteetilliselta.
— Pyydän anteeksi, sire; olin hajamielinen.
— Siihen ovat teidän hovipoikanne syynä, lausui Chicot tyytymättömällä äänellä. Te joudutte häviölle hovipoikainne vuoksi: se on tunkeutumista meidän oikeuksiimme.