— Kuinka niin? kysyi Bussy, oivaltaen, että kun hän vastasi narrille samassa äänilajissa, niin sen naurettavuus kohdistui kuninkaaseen. Uskallanko pyytää teidän majesteetiltanne selitystä?
— Kultakirjailtuja pukuja tuommoisille lurjuksille! jatkoi Chicot, osottaen hovipoikia sormellaan, samalla kun te, jalosukuinen, clermontilainen, melkein ruhtinas, käytte puettuna vaan mustaan samettiin.
— Sire, selitti Bussy ja käännähti kuninkaan suosikkeihin päin, asia on sellainen, että kun eletään aikana, jolloin lurjukset pukeutuvat ruhtinaitten tavoin, niin luulenpa ruhtinaitten osottavan hyvää makuaistia pukeutuessaan lurjuksiksi, jotta heidät voitaisiin näistä erottaa.
Tämän säväyksen saivat nuo komeasti puetut suosikit äskeisen irvistelynsä palkaksi.
Henrik katsahti harmista kalpeneviin ystäviinsä. Nämä näyttivät vaan odottavan merkkiä herraltaan hyökätäkseen Bussyn kimppuun. Quélus, joka oli kiukustunein ja olisi jo — ellei kuningas olisi sitä nimenomaan kieltänyt — aikoja ennen käynyt otteluun Bussyn kanssa, asetti jo kätensä miekankahvaan. — Oliko tuo tarkoitettu minulle ja minun ystävilleni? kysyi nyt Chicot.
Näin sanoen oli narri näyttävinään niin naurettavan arvokkaalta ja loukkaantuneelta, että puolet koko seurueesta purskahti nauramaan. Toinen puoli ei nauranut, mikä olikin vallan luonnollista, sillä juuri se oli naurun esineenä.
Tällävälin oli Bussyn kolme ystävää, riitaa aavistaen, tullut Bussyn luo. Nämä olivat d'Entragues, Livarot ja Ribeirac.
Saint-Luc arvasi Bussyn tulleen prinssin puolesta saamaan rettelön aikaan. Hän tuli yhä enemmän levottomaksi, riensi Quélus'en luo ja, pistäen kätensä miekankahvaan, huudahti:
— Jumalan nimessä, ystäväni, malta mielesi!
— Malta itse, vastasi tämä. Tuo roisto tarkoittaa yhtä hyvin sinua kuin minuakin; se joka sanoo jotain jostain meistä, hän sanoo sitä meistä kaikista, ja se joka tarkoittaa meitä kaikkia, hän loukkaa kuningasta.