— Quélus, Quélus! jatkoi Saint-Luc, muistappa Anjoun herttuaa, joka kätkeytyy Bussyn selän taakse ja joka aina on paljo valppaampi silloinkun on poissa, ja paljo pelättävämpi, silloinkun ei ole näkyvissä. Et kai tahdo loukata minua ajattelemalla, että minä pelkäisin renkiä; hänen herraansa ainoastaan minä pelkään.
— Vieppäs tuhatta! huusi Quélus, mitä meidän tarvitsee pelätä, kun me kerran kuulumme Ranskan kuninkaalle? Jos me rohkenemme käydä vaaroihin hänen puolestaan, niin kyllä hän meitä suojelee.
— Kyllä sinua, kyllä; mutta minua… jatkoi Saint-Luc alakuloisena.
— Kissa vieköön! vastasi Quélus, minkävuoksi sitten menit naimisiin, kun kerran tiedät miten kateellinen kuningas on ystäväinsä onnesta?
— Itse kukin on omaa itseänsä lähinnä, ajatteli Saint-Luc, ja koska minä tahdon elää rauhassa ainakin avioliittoni neljätoista ensimäistä päivää, niin koetanpa järjestää asiat siten, että saan Anjoun herttuan ystäväkseni.
Tällaisin tuumin hän jätti Quélus'en yksikseen ja siirtyi Bussyn luo.
2.
Saint-Luc'in häät (jatkoa).
Noiden pilkallisten sanojensa jälkeen Bussy kohotti ylpeästi päätään ja näytti odottavan vastausta. Mutta kaikki olivat kuin mykkiä. Muutamat eivät kuninkaan läsnäollessa uskaltaneet osottaa hyväksymistään sille, mitä olivat kuulleet; toiset taas eivät Bussyn nähden uskaltaneet ilmaista hylkäävää ajatustaan.
Tämä viimeksimainittu, huomattuaan Saint-Luc'in lähestyvän, luuli nyt viimeinkin tavanneensa sen, jota etsi.