— Oo, hänellä on niitä niin monta.
— Onko hän sitten rikas?
— Niin väitetään. Mutta siinäpä onkin kaikki. Hän näet lienee alempaa aatelia.
— Kuka sitten on tuon maalaisjunkkarin rakastajatar?
— Hänellä ei ole ketään. Tuo jalo ritari näyttää pitävän kunnianaan olla omaa erityistä lajiaan. Mutta Anjoun herttua viittailee sinulle. Riennä hänen luokseen!
— Odottakoon hän hiukan. Tuo kreivi kiihottaa vimmatusti minun uteliaisuuttani. Hän on minusta eriskummallinen, vaikken itsekkään voi sanoa mistä syystä. Minä aavistan, että saan vielä jotain tekemistä hänen kanssaan.
— Livarot hänet tuntee, — jatkoi Antraguet. — Hän on samalta seudulta kotoisin. Tuleppa tänne, Livarot! Kerro meille jotakin tuosta Monsoreausta.
— Mielelläni. Kerronpa siis muutamin sanoin, mitä tiedän ja mitä ajattelen hänestä. Minä pelkään häntä.
— Hyvä on. Kun nyt olet sanonut, mitä sinä hänestä ajattelet, niin sano meille myöskin, mitä hänestä tiedät.
— No niin, kuulkaapa siis… Noin puoli vuotta sitten olin eräänä iltana matkalla enoni maatilalta ja ratsastin juuri Méridorin metsän halki, kun äkkiä kuulin kauhean kirkunan ja samassa näin valkean tamman ilman ratsastajaa nelistävän ohitseni. Kannustin hevostani, ja erään pitkän käytävän päässä havaitsin mustalla hevosella ratsastavan miehen. Mutta tämä mies ei ratsastanut tavalliseen tapaan, vaan hän niin sanoakseni lensi eteenpäin. Sama tukahutettu kirkuna kuului uudelleen, ja minä huomasin, että mies piteli edessään satulassa naista, jonka suun päälle hän oli pannut kätensä. Minulla oli metsästyspyssyni mukanani. Te tiedätte, että minun kuulani tavallisesti sattuu verrattain hyvin. Minä tähtäsin, ja kautta kunniani olisin hänet tappanut, ellei juuri samalla hetkellä kuin minun piti laukaista sytytin oli sammunut. Sitten kysyin eräältä halonhakkaajalta, mikä hän oli miehiään tuo mustalla hevosella ratsastaja, ja hän vastasi minulle, että se oli herra de Monsoreau.