— Mutta tehän, hyvä herra, sanoitte vievänne minut isäni luo!
— Niin kylläkin sanoin, sillä te epäilitte tulla mukaani, ja silmänräpäyksenkin enempi epäilys olisi tuottanut hänelle, teille ja minulle turmion, mikä teidän jo olisi pitänyt huomata. Kuulkaapas, — jatkoi kreivi ja hillitsi hieman hevostaan, — haluatteko aiheuttaa isänne kuoleman? Tahdotteko syöstä itsennekin turmioon? Sanokaa vain yksi ainoa sana, jaa minä vien teidät heti Méridorin linnaan.
— Tehän mainitsitte voivanne esittää todistuksia siihen, että toimitte isäni tahdon mukaisesti.
— Mainitsin. Ja tässä on todistus, — virkkoi kreivi. — Ottakaa tämä kirje ja lukekaa se ensimäisessä majapaikassamme. Jos te kirjeen luettuanne edelleenkin haluatte palata linnaan, niin toistan minä, kautta kunniani, että teillä on siihen vapaus. Mutta jos pidätte isänne käskyjä kunniassa, niin olenpa varma siitä, ettette sinne palaa.
— Hyvä on, hyvä herra, rientäkäämme sitten pysähdyspaikkaamme, sillä minä haluan päästä selvyyteen siitä, missä määrin olette puhunut minulle totta.
— Mutta muistakaakin sitten, hyvä neiti, seuraavanne minua vapaaehtoisesti.
— Vapaaehtoisesti kylläkin, sikäli kuin nuoren tytön voidaan sanoa toimivan vapaasti silloinkun hänellä toisella puolen on isänsä kuolema ja oma häpeänsä silmäinsä edessä ja toisella puolen pakko turvautuminen mieheen, jota hän tuskin tuntee. Mutta samapa se. Minä seuraan teitä vapaaehtoisesti, hyvä herra. Siitä voitte saada varmuuden heti, jos vaani suvaitsette antaa minulle hevosen.
Kreivi antoi nyt eräälle ratsupalvelijalleen merkin, että tämä astuisi satulastaan alas. Minä hyppäsin kreivin hevosen selästä maahan, ja hetken perästä ratsastin uudella hevosella hänen sivullaan.
— Valkea ratsu ei liene täältä kaukana, — virkkoi kreivi sille miehelle, joka oli luovuttanut minulle hevosensa. — Koeta hakea se käsiisi metsästä. Tapaat meidät La Châtressa.
Minua puistatti. La Châtre oli kymmenen liöön päässä Méridorin linnasta Parisiin päin.