— Lopuksi pyydän teidän tyytymään siihen asuntoon, jonka teille Parisista valitsen, miten koruton ja syrjäinen se sitten tuleekin olemaan.
— Minä en haluakaan mitään muuta kuin saada elää huomaamatonta elämää. Ja kuta koruttomampi, kuta syrjäisemmässä paikassa asunto on, sitä parempana sitä pakolainen pitää.
— Niinpä siis olemme kaikessa yksimielisiä, hyvä neiti. Ja toimiakseni määräämänne suunnitelman mukaisesti ei minulla näin ollen ole muuta tekemistä kuin vakuuttaa teille nöyrää kunnioitustani, lähettää tänne teidän palvelijattarenne ja valita teidän matkustamiseenne.
— Ja minä puolestani tahdon toimia yhtä jalomielisesti kuin tekin, — vastasin minä. — Pitäkää lupauksenne, niin pidän minäkin omani.
— En toivo mitään muuta, — virkkoi kreivi, — ja tämä lupaus saattaa minut vakuutetuksi siitä, että minusta piankin tulee onnellisin kuolevaisista.
Tämän sanottuaan kreivi kumarsi ja poistui huoneesta.
Viiden minuutin kuluttua tuli Gertrud sisälle.
Suuri oli tuon hyväsydämisen tytön ilo, sillä hän oli luullut, että hänet tahdottiin minusta ainiaaksi eroittaa. Minä kerroin nyt hänelle kaikki. Minä tarvitsin jonkin henkilön, jolle voin suunnitelmani kertoa, jonkin, joka voi auttaa minua niitä toteuttaessani ja joka, jos niin tarvittiin, ymmärtäisi totella jo ensimäistä viittausta. Monsoreaun kreivin myöntyväisyys minua oudoksutti. Minä luulin jonkin petoksen piilevän siinä sopimuksessa, jonka äsken olimme keskenämme tehneet.
Juuri kun olin saanut Gertrudille tämän kaiken kertoneeksi kuulimme hevosen kavioiden kopsetta. Minä riensin akkunaan ja näin kreivin ratsastavan pois samaa tietä, jota me olimme tulleetkin. Mutta miksi hän näin palasi takaisin, edelleen matkustamatta, sitä en voinut käsittää. Hän oli kuitenkin ensi ehdon täyttänyt jättäessään minulle Gertrudin. Nyt pois matkustamalla täytti hän toisen. Minulla siis ei ollut mitään valittamisen syytä. Sitäpaitsi hänen poismenonsa minua joka tapauksessa rauhoitti, menipä hän sitten mille suunnalle tahansa.
Olimme tuvassa koko päivän. Illalla tuli luoksemme mies, joka näytti olevan joukkueen johtaja, ottamaan vastaan, kuten hän sanoi, määräyksiäni. Koska minusta vaara näytti vähenevän aina sitä mukaa kun pääsisin kauvemmaksi Beaugén linnasta, vastasin hänelle, että olin valmis jatkamaan matkaa milloin hyvänsä. Viiden minuutin kuluttua hän saapui taas ja ilmoitti, että kaikki oli kunnossa. Portin ulkopuolella tapasin valkean ratsuni. Se siis oli löydetty.