— Hän on Aurilly, — virkkoi kreivi. — Mitä Gertrud on hänelle vastannut?
— Gertrud ei ole vastannut hänelle mitään.
Kreivi näytti hetkisen miettivän.
— Hän on menetellyt väärin ollessaan vastaamatta, — sanoi kreivi. — Nyt on kysymys ajan voittamisesta. Tänään olen vielä Anjoun herttuasta riippuvainen. Mutta neljäntoista päivän kuluttua, ehkäpä jo kahdeksan päivän perästä, herttua päinvastoin on minusta riippuvainen. Asiaa on siis pitkitettävä. Toivo antaa hänelle kärsivällisyyttä, jyrkkä kielto sitävastoin voi saada hänen tekemään epätoivoisen päätöksen.
— Oi, kirjoittakaa isälleni! — huudahdin minä. — Hän on heittäytyvä kuninkaan jalkain juureen, ja kuningas on säälivä ukon kyyneleitä.
— Se riippuu siitä, millä tuulella kuningas sattuu olemaan, ja siitä, onko hänen politiikkansa mukaista olla sillä hetkellä Anjoun herttuan ystävä vai vihamies. Muuten tarvitaan kuusi päivää sanan saattamiseen isällenne, ja isänne tarvitsee toiset kuusi päivää tänne saapuakseen, ja näiden kahdentoista päivän kuluessa voi Anjoun herttua, ellemme me häntä siitä estä, saada paljo aikaan.
— Millä tavalla sitten voisimme häntä estää? Kreivi ei vastannut. Minä ymmärsin, mitä hän ajatteli, ja loin katseeni alas.
— Hyvä herra, — sanoin minä lyhyen äänettömyyden jälkeen, — antakaa Gertrudille määräyksenne. Hän tulee ne täyttämään.
Tuskin huomattava hymyily väreili kreivin huulilla minun näin ensi kertaa turvautuessani hänen suojelukseensa.
Hän keskusteli sitten vähän aikaa Gertrudin kanssa, minkä jälkeen hän kääntyi minun puoleeni ja virkkoi: