Lauvantai-iltana näin minä hänen tulevan luokseni tavallistaan kalpeampana ja liikutetumpana.
— Hyvä neiti, — sanoi hän minulle, — teidän täytyy luvata, että te tiistaina tai keskiviikkona suostutte herttuan rukouksiin.
— Mitä varten? — kysyin minä.
— Koska herttua on päättänyt raivata tieltään kaikki esteet, koska hän tällä hetkellä on ystävällisissä suhteissa kuninkaaseen, eikä kuninkaan apuun siis ole luottamista.
— Mutta tapahtuuko sitten ennen tiistaita jotain sellaista, mikä meidät pelastaa?
— Ehkäpä. Joka päivä vartoan sitä tapahtumaa, mikä tekee prinssin minusta riippuvaksi. Joudutan sitä tapausta, en ainoastaan toivomuksin, vaan myöskin teoin. Huomenna minun täytyy jättää teidät yksin ja matkustaa Monsoreauhon.
— Täytyykö? — sanoin minä levottomasti, mutta siihen levottomuuteeni sisältyi salaista iloakin.
— Täytyy, — vastasi kreivi. — Minun täytyy siellä tavata muuan henkilö voidakseni jouduttaa sitä tapahtumaa, josta äsken puhuin.
— Entäs jos me vielä tiistaina olemme samallaisessa asemassa kuin nytkin, niin mitä silloin on tehtävä? Oi, jumalani, jumalani!
— Mihinpä minä voisin ryhtyä ruhtinasta vastaan, kun minulla ei ole mitään oikeutta teitä puolustaa? Teidän täytyy alistua välttämättömään kohtaloonne.