Bussy huokasi syvään.
— Määrätkää nyt, — jatkoi kreivi, — jäänkö minä tänne vai onko minun poistuttava?
Hetkisen minä epäilin — niin, huolimatta isäni kirjeestä, huolimatta antamastani lupauksesta, huolimatta minua uhkaavasta vaarasta minä vieläkin epäilin, ja ellei noita kahta miestä olisi ollut tuolla ulkona…
— Voi minua onnetonta! — huudahti Bussy. — Kappaan kääriintynyt mies olin minä, ja tuo toinen, joka kantoi lyhtyä, oli se sama nuori lääkäri, jonka te olitte tänne haetuttanut!
— Tekö se olitte? — huudahti Diana hämmentyneenä.
— Minä se olin, minä, joka tultuani yhä enemmän ja enemmän vakuutetuksi siitä, että uneni olikin ollut todellisuutta, koetin saada selon siitä talosta, jossa minua oli hoidettu, siitä huoneesta, johon minut oli saatettu, siitä naisesta, tai oikeammin sanoen enkelistä, joka eteeni oli ilmestynyt. Ah! Eikö minulla olekin oikeus huudahtaa: voi minua onnetonta!
Bussy näytti murtuneelta.
— Oletteko siis nyt hänen puolisonsa? — kysyi hän hetken kuluttua.
— Eilispäivästä alkaen, — vastasi Diana.
Syntyi uudelleen vaitiolo, jota ei häirinnyt mikään muu kuin heidän kummankin huokaileva hengitys.