— Kiitos neuvosta, poikani, — sanoi Chicot. — Minä en huomannut arvoisaa kappalaistamme, joka mielellään tahtoo saada olla rauhassa, varsinkin ateriatuntien aikana. Ei lainkaan virsiä, sanot sinä. Sinähän haastelet kuin kruunu. Se on liian vanhanaikaista. Sen sijaan tahdon minä laulaa sinulle aivan uuden laulun.
— Millä säveleellä? — kysyi kuningas.
— Aina samalla säveleellä, — vastasi Chicot ja alkoi täyttä kurkkua laulaa:
Miljoona velkaa on Henrikillä…
— Enemmän minulla on velkaa, — sanoi Henrik. — Sinun runosepollesi on väärin ilmoitettu, Chicot.
Chicot jatkoi mistään välittämättä:
Miljooneja velkaa on Henrikillä, sitä suosikit kylläkin suurentaat. Mut Henrikki velkansa maksais millä? Hänpä rahvaalta riistää mannut maat. On onneton se, joka joutuu vaan nyt lurjusten kynsiin: hän hoklaistaan, tahi myypi hän itsensä nahkoineen noiden petojen nieltäväks tuimikseen.
— Hyvä! — huusi Quélus, yhäkin kutoen silkkinauhaansa. — Sinulla on kaunis ääni, Chicot. Annappa kuulua toisen värssyn, ystäväni.
— Kuulehan valoisilainen, — virkkoi Chicot, vastaamatta mitään Quélus'elle, — kielläppäs ystäviäsi kutsumasta minua ystäväkseen, sillä se loukkaa minua.
— Puhu runomittaan, Chicot, — sanoi kuningas, — sinun proosastasi ei ole juuri mihinkään.