— Laulusi on jo liian vanha, — sanoi d'Epernon.
— Vanhako? — ihmetteli Chicot. — Sehän on vasta eilispäivältä.
— Hyv'on! Mutta muoti onkin muuttunut tänä aamuna. Katso itse!
Nyt otti d'Epernon pois päähineensä ja näytti Chicotille, että hänen tukkansa oli yhtä lyhyt otsalta kuin niskastakin.
— Hyi, miten ruma pää! — sanoi Chicot. Sitten hän jatkoi:
Ne nyt päähänsä hierovat rasvat ja talit, siksi kaikuvat naurusta narrien salit, — hiusrasvan lie laatinut itse piru. Entä päähine? Tuommoinen tirunliru!
— Minä hyppään neljännen värssyn yli, — sanoi Chicot, — se on kovin epämoraalinen. — Senjälkeen hän taas jatkoi:
Niin ettäkö es'isät urhokkaat, joiden maineesta usein iloita saat, kera miekan, ja kilven taistellen tuollaisia kankeita kaullalleen kai huolivat? Tuskinpa tukkaakaan he tuommoiseks suostuivat piippaamaan!
— Erinomaista! — huusi Henrik. — Jos veljeni olisi täällä, niin olisi hän sinulle, Chicot, ylen kiitollinen.
— Ketä sinä kutsut veljeksesi, poikani? — sanoi Chicot. — Onko se ehkä Josef Foulon, Pyhän Genovevan luostarin apotti, jonka edessä sinun väitetään tekevän luostarilupauksesi?