Yhä vaan tulvi munkkeja eteiseen, ja ne kaikki näyttivät käsiään tai jotain kädessään olevaa merkkiä.
— Menisin hyvin mielelläni tuonne sisälle noiden mukana, — ajatteli Chicot, — mutta voidakseni sen tehdä kaipaan kahta ehdottomasti välttämätöntä kappaletta: ensinnäkin tuota kunnioitustaherättävää munkinkaapua ja toiseksi tuota merkkiä, jota nuo näyttelevät veli portinvartijalle. Sillä niillä varmastikin näkyy olevan joku merkki. Ah, veli Gorenflot, veli Gorenflot, olisitpa sinä nyt käsissäni, kunnon ystäväni!
Tämä huudahdus pääsi Chicotilta muistellessaan muuatta genovevalaismunkkia, joka useinkin oli hänen pöytätoverinaan silloin kun hän ei sattunut syömään Louvressa.
Munkkeja näkyi edelleenkin virtaavan luostariin niin suurin joukoin, että olisi pian luullut puolten parisilaisista kääriintyneen kaapuun. Väsymättä tarkasteli portinvartija yhtä tarkkaavaisesti heidän käsiään.
— Saapa nähdä, — mutisi Chicot, — eiköhän tuolla tänä iltana puuhailla jotain eriskummallista. Minun täytyy yhäkin jatkaa tutkimuksiani. Kello on nyt kahdeksan, ja almujenkerääminen on toimitettu. Minun siis pitäisi tavata veli Gorenflot Runsaudensarvessa, sillä juuri nyt on hänen illallisensa aika.
Chicot kannusti hevostaan ja ratsasti täyttä neliä Saint-Jacquesin kadulle, jonka varrella tuo Runsaudensarvi-niminen ravintola sijaitsi. Siellä kävivät tavallisesti ylioppilaat ja viiniinmenevät munkit.
Chicotkin siellä hyvin tunnettiin, ei jokapäiväisenä vieraana, vaan eräänä niistä salaperäisistä kävijöistä, jotka silloin tällöin pistäytyivät uhraamaan muutamia kultakolikoita ja hiukan järkeään mestari Claude Bonhometin ravintolassa.
19.
Veli Gorenflot.
Ilta oli niitä kylmiä talvi-iltoja, jolloin ravintolasalien ikkunoista hohtavat takkavalkeat tuntuvat kaksinverroin houkuttelevammilta.