— Ei, ei vielä. Mutta pitäkäähän kuitenkin kiirettä.
— Minkävuoksi minun pitäisi kiiruhtaa?
— Nähkääs: hän on viiden minuutin kuluttua lopettanut illallisensa.
— Veli Gorenflot ei ole illallistaan vielä alottanutkaan, ja kuitenkin hän on lopettanut sen jo viiden minuutin kuluttua, sanotte te?
— Hyvä herra, — sanoi mestari Claude, — tänään on keskiviikko, ja paasto alkaa.
— No, entä sitten? — kysyi Chicot äänellä joka ilmaisi, ettei hän paljo luottanut Gorenflotin uskonnolliseen tunnontarkkuuteen.
— Niin, mitäpä minä tietäisin? — virkkoi Claude ja teki liikkeen ikäänkuin sanoakseen: en minä ymmärrä tästä kaikesta enempää kuin tekään, mutta niin se kuitenkin näyttää olevan.
— Ihan varmaan, — jatkoi Chicot, — on hänen ruumiillisessa ihmisessään jotain epäkunnossa. Vain viisi minuuttia Gorenflotin illallista varten! Tänään saattaa kohtalo minut ihmeellisten asiain todistajaksi.
Chicot siirtyi nyt erääseen pieneen, yksinäiseen huoneeseen, jonka punaruudukkailla uutimilla varustetun lasioven hän paiskasi auki. Siellä hän puhdistamattoman kynttilän valossa näki tuon kunnon munkin, joka välinpitämättömän näköisenä lautasellaan pyöritteli vedessäkeitettyä pinaattiannosta. Hän koetti saada tuota annostaan mehukkaammaksi sekottelemalla siihen muutamia juustonsiruja.
Veli Gorenflot oli noin kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja suunnilleen viiden jalan pituinen. Mutta tuon lyhyehkön vartalon korvasi kuitenkin, kuten tuo arvon veli itse väitti, ruumiinmuotoja ihailtava sopusuhtaisuus. Sillä se mitä hänen pituudestaan puuttui tuli korvatuksi toisaalle. Hänen selkänsä näet oli ainakin kolmen jalan levyinen, mikä, kuten tiedetään, vastaa lähes yhdeksän jalan ympärimittaa.