Hänen herkulesmaisten olkapäittensä keskestä yleni lihakseton kaula. Onnettomuudeksi oli tämä kaulakin sopusoinnussa muun ruumiin kanssa, s.o. se oli lyhyt ja paksu, mistä johtui että veli Gorenflot, ankaramman mielenliikutuksen sattuessa, oli aina lähellä saada halvauksen. Mutta tietoisena tuosta häntä aina uhkaavasta vaarasta ei veli Gorenflot koskaan kiivastunutkaan. Harvoinpa häntä näki niinkään hämmästyneenä kuin nyt, jolloin Chicot äkkiarvaamatta astui sisään.
— Hei, rakas ystävä! Mitäpä te siinä puuhailette? — huudahti gascognolaisemme, katsellen vuoroon pinaattiin, vuoroon Gorenflotiin, väliin puhdistamattomaan kynttilään ja väliin vedellä täytettyyn lasiin, johon värikkeeksi oli tipahutettu muutamia pisaroita viiniä.
— Niinkuin, hyvä veli, näette, syön minä illallista, — vastasi Gorenflot äänellä, joka soinnahti yhtä kimeästi kuin hänen luostarinsa kellot.
— Sanotteko tuota illallisen syömiseksi? Vihanneksiako ja juustoa? Laskette leikkiä!
Monsoreaun kreivitär
— Meillä on tänään paaston ensimäinen keskiviikko. Ajatelkaamme myöskin autuuttamme, hyvä veli, autuuttamme, — sanoi Gorenflot nenäänsä puhuen ja loi hurskaasti katseensa taivasta kohti.
Chicot seisoi nolostuneena. Hänen katseestaan huomasi, että hän jo useamman kerran oli nähnyt Gorenflotin kokonaan toisella tavalla viettävän pyhää paastoaikaa.
— Autuuttamme, — toisti hän. — Mitä helkuttia on vedellä ja vihanneksilla meidän autuutemme kanssa tekemistä?
— Kirjoitettu on: perjantaina älköön kukaan syökö lihaa, älköönkä myöskään keskiviikkona, — vastasi Gorenflot.
— Mutta miten te söitte aamiaisenne?