— Hyvä. Kello on vasta neljännestä vailla yhdeksän. Toivon teidän viipyvän vielä viisi minuuttia. Piru vieköön! Siitähän on jo kulunut enemmän kuin kahdeksan päivää, kun me viimeksi söimme yhdessä!
— Se ei ole teidän eikä minun vikani, — vastasi Gorenflot, — eikä meidän ystävyytemme siitä vähääkään kärsi, saatte olla siitä vakuutettu, rakkahin veli. Asemannehan vaatii teidän alituiseen olemaan suuren kuninkaamme Henrik III:nen lähettyvillä, hänen, jota jumala varjelkoon! Ja minun säätyni veloittaa minun keräämään almuja ja lukemaan rukouksia. Ei siis lainkaan ole kummallista, että me niin harvoin tapaamme toisiamme.
— Niinpä niin, — sanoi Chicot. — Mutta juuri senvuoksi minusta onkin sitä suurempi syy pitää aina tavatessamme hiukan hauskaa.
— Minäkin olen siitä hyvin iloissani, — vastasi Gorenflot mitä ystävällisimmin silmäyksin, — mutta kuitenkin täytyy minun nyt poistua teidän luotanne.
Munkki oli juuri nousemaisillaan ylös.
— Syökäähän toki edes vihanneksenne, — virkkoi Chicot, asettaen kätensä hänen olalleen ja pakoittaen hänen siten pysymään paikoillaan.
Gorenflot katsahti pinaattiinsa ja huokasi. Sitten hän loi silmäyksen punertavaan veteen ja käänsi siitä päänsä pois.
Chicot havaitsi nyt tulleen sopivan ajan hyökkäyksen tekemiseen.
— Ettekö vielä muista tuota pikku päivällistä, jonka tässä tuonnoissa päivänä söimme Porte Montmartressa, jossa me, sill'aikaa kun suuri kuninkaamme Henrik ruoski itseään ja muita, pureksimme paistettua ankkaa ja krapupasteijoja ja joimme tuota herkullista bourgogneviiniä. Miksikä te sitä kutsuittekaan?
— Se oli muuan minun synnyinseudultani peräisin oleva viinilaji, — sanoi Gorenflot.